43. RANTA(VALKO)ROSVOT

Päivää taas,

Rouva kävi pikavisiitillä Myanmarissa ja ihmetteli mikä maa tämä oikein on. Rouvan luvalla Valkorosvo kertoo hieman tästä vierailusta matkoineen kaikkineen.

Jospa aloitettaisiin matkustamisesta Myanmariin. Nykyisin se on turistille helppoa. Netistä löytyy sivu, jonka kautta voi anoa maahan turistiviisumia. Se oikeuttaa majailemaan maassa muutaman viikon ja on myöntämisestään voimassa 90 päivää. Ennen internet-aikaan siirtymistä samanlaisen lapun sai täyttää Yangonin kentällä maahan saapuessa. Silloin piti olla mukana huolellisesti säilytetty ja taittamaton 50 dollarin seteli. Ryppyinen ei kelvannut, ja jos seteli oli isompi, vaihtorahoja ei saanut. Pienemmistä dollareista kasattu 50 dollarin yhteissumma ei myöskään läpäissyt maahanmuuttoupseerin seulaa.

Suomesta lähtiessä matkustamiseen on parikin tapaa. Ikävä kyllä, Valkorosvo antaa pyyhkeitä Finnairille, ja ainakin omasta mielestään ihan syystä. Kun Finnairia käyttää, jää epäselväksi haluaako se olla premium-lentoyhtiö vai halpalentoyhtiö. Tympeähkö palvelu, tarjoilujen laatu ja erinäiset omituisuudet viinaksien tarjoilussa (väkevät maksavat aina, viiniä saa ilmaiseksi ruoan kanssa, samoin olutta, muuten maksusta) viittaisivat halpalentoyhtiöön. Hinnat, myös kanta-asiakkailta vaaditut, viittaavat puolestaan vahvasti premium-lentoyhtiöön. Ihan näihin kokemuksiin perustuen valkorosvopariskunnan matka Myanmariin tehtiin käyttäen Thai Airways –yhtiötä. Siellä ei moisia omituisuuksia ole, koneet ovat parempia, matkahinnat kohdallaan ja palvelu toiselta planeetalta. Myös matkalaukut saa kertaselvityksellä perille asti, toisin kuin Finnairin palveluksia käytettäessä.

Thai Airwaysilla siis lennettiin ja reitti oli Helsinki – Tukholma – Bangkok – Yangon. Moni saattaa kuvitella, että tuo Tukholmaan poikkeaminen on rasittavaa ja pidentää matkaa. Varsinkin Finnair propagandassaan kehuu olevansa nopein portti Aasiaan. Väärin. Lento Tukholmaan kestää tunnin ja Arlandan lentokenttä on huomattavasti viihtyisämpi kuin Helsinki-Vantaa. Arlandassa on tarjolla ruokaa ja juomaa järjelliseen hintaan verrattuna Helsinki-Vantaan törkeästi ylihinnoiteltuihin nahkeisiin sämpylöihin ja kaupungin kalleimpaan olueen. Muutahan ei Helsinki-Vantaalla voi edes ajatella juovansa, muuten tulee matkakassaan melkoinen lovi. Jos Tukholma ei miellytä, Kastrupin kenttä Kööpenhaminassa on myös vakavasti otettava vaihtoehto.

Lento Tukholmasta Bangkokiin kestää yhtä kauan kuin Helsinki-Vantaalta, joten pieni pistäytyminnen länsinaapurissa ei ole ollenkaan haitaksi. Päinvastoin, se auttaa paremmin orientoitumaan matkaan kaikin puolin. On viihtyisämpää odotella jatkolentoa, kun syö ja nautiskelee kohtuullisesti vailla suomalaista yltiökyttäämistä. Lento kesti mitä kesti ja perille Yangoniin saavuttiin aikataulun mukaisesti, myös laukut tulivat samassa koneessa. Maahanmuuttoupseerit syynäsivät papereita ja olivat niihin sen verran tyytyväisiä, että sallivat maahantulon.

Vierailun alkupäivinä katseltiin turistinähtävyyksiä ja vierailtiin Shwedagon Pagodassa, josta löytyy iltavalaistuskuva blogin alkupuolen päivityksistä. Paikalla vierailijoille tiedoksi, että on hyvä selvittää oman syntymänsä viikonpäivä. Pagoda on ympäröity pikku patsailla, joista jokainen edustaa yhtä viikonpäivää tai jonkin tietyn päivän aikaa. Kyseisen patsaan valeleminen viidellä vesikupillisella tuo onnea loppuelämäksi. Valkorosvopariskunta löysi oikeat patsaat ja lotrasi asianmukaiset patsaat oikein huolella.

Shwedagon Pagodan päätorni

Päätornilla on monia lapsia...

Viikonlopun aikana rouvalle selvisi myös, että aivan kaikkia suomalaisten lääkärien tarinoita ei kannata sellaisenaan uskoa. Suomessahan lääkärit aina toimittavat, että kesäkuumalla pitää juoda tolkuttomasti vettä. Ohje voi päteä Suomessa, mutta Myanmarissa ei. Kun ilmankosteus lähentelee 100% ja lämpötila huitelee 35 asteen nurkilla, on kuin olisi jatkuvasti huonosti lämmitetyssä saunassa. Iholta haihtuu huomaamatta kaikkea muutakin kuin vettä. Sen vuoksi pelkän veden litkiminen ei ole hyvästä: se vain laimentaa jo entuudestaan pielessä olevaa hivenainetasapainoa. Vetta pitää toki juoda, mutta maltillisesti. Sen lisäksi pitää juoda vähän muutakin ja syödä suolaista ja makeaa. Muuten saattaa iskeä hillitön pääkipu ja muita auringonpistoksen oireita. Sateenvarjoa on syytä käyttää päivänvarjona, sillä saunakosteudella ryyditetty korkealta paistava aurinko on hyvin petollinen. Herkkäihoinen saattaa palaa muutamassa minuutissa ja päähän kohdistuva paiste ilman suojaa voi aiheuttaa ikäviä oireita.

Isotooninen juoma, johon Myanmarissa vieraillessa on syytä tutustua veden sijaan.

Maanantaiaamuna klo 05.30 valkorosvopariskunta aloitti matkan rannalle. Kohteena oli paikka nimeltä Ngwe Saung Myanmarin länsirannikolla. Sinne pääseminen vaatii 7 tunnin automatkan, kilometreinä kohteeseen on etäisyyttä noin 250 km. 1-2 tuntia ajasta kuluu siihen, että pääsee ulos tai sisään Yangonista/Yangoniin. Loput, noin 5 tuntia, auto köröttelee Irrawaddy-joen suistoalueen halki. Käytännössä Myanmar Yangonista länteen on pitkälti suota tai vedenpeittämää alavaa maata, joka kuivana kautena paljastuu. Suistoalue on tasaista, kunnes saavutaan rannikon läheisyyteen. Siellä on matalahko vuori/kukkulajono, jonka poikki tie kiemurtelee jokusia kilometrejä. Kukkulajonon toisella puolella alkaa kymmeniä kilometrejä pitkä Andamaanien meren valkoinen hiekkaranta. Kuten kuva kertoo, Googlen navigaattori on reipas optimisti.

Navigaattori on hyvin optimistinen

Valkorosvopariskunnan majapaikkana toimi kompleksi nimeltä Ngwe Saung Yacht Club, mikä sinällään on ihan komea paikka. Sesongin ollessa aluillaan vierasmäärä oli pienehkö. Ensimmäisenä yönä kompleksissa oli kolme vierasta, eli valkorosvopariskunta ja yksi muu. Toisena yönä paikalle pölähti jokunen kovaääninen kiinalainen joukon jatkoksi. Tätä taustaa vasten oli huvittavaa, että joka paikassa palloileva henkilökunta aina uskollisesti kattoi kompleksin ravintolaan pöydät 50 hengelle. Jos ei ole oikeaa työtä, voi ilmeisesti tehdä turhaa työtä. Palvelu oli toki huippuluokkaa. Ainoa ovi, mitä joutui availemaan, oli valkorosvopariskunnan huoneiston ovi. Millekään muulle ovelle ei ehtinyt niin nopeasti, etteikö paikallinen Pikitukka olisi ollut pitelemässä sitä auki.

Valkorosvopariskunnan majapaikka oli rantaa lähinnä oleva huoneisto alhaalla vasemmalla

Ngwe Saung Yacht Club on tarjonnaltaan lähellä länsimaisia standardeja juomineen, ruokineen ja palveluineen. Siksi onkin shokeeraavaa, kun käpppäilee hotellin portista 50 metrin päässä sijaitsevaan lähikylään. Sieltä ei löydä muuta länsimaalaista kuin kuhmuisia Coca Cola –purkkeja. Paikallisten kanssa haasteleminen rajoittui pitkälti elekieleen; valkorosvopariskunnalla ei ole burman kieli hallussa, muttei paikallisiltakaan englanti taitu.

Andamaanien meren rannnalta kerättyjä simpukankuoria

Rouva kastelee varpaitaan Andamaanien meressä mieluummin kuin Itämeressä, jos vain valita saa...

Voi hyvin kuvitella, että Myanmarin länsirannikko muuttuu jossain vaiheessa turistiparatiisiksi. Tuolla alueella on kymmeniä kilometrejä koskematonta valkoista hiekkarantaa ja hotelleja vain joissain paikoissa. Tunnetuin alue lienee hieman pohjoisemmassa sijaitseva Napali Beach, jonka läheisyyteen pääsee Yangonista lentämällä. Ngwe Saungin alueelle joutuu matkustamaan aina autolla. Lähimmässä kaupungissa, Patheinissa, on lentokenttä, mutta se on nykyisin suljettu. Alueelle rakennetut hotellit tietävät mitä raha on ja kuinka arvokasta se on. Lähes poikkeuksetta merenrantaan sijoitetut majoitus- ja ravitsemusliikkeet pyytävät noin 200 dollaria yöltä ja kaikkien ravintoloiden menut on hinnoiteltu dollareissa.

Paikalliseen eläinmaailmaan valkorosvopariskunta sai tutustua vähän siellä ja täällä. Gekot muistivat tiksuttaa niin sisällä kuin ulkona. Nuo sisiliskoa muistuttavat, mutta imukuppivarpailla varustetut mustasilmät ovat sympaattisia otuksia. Näiden lisäksi valkorosvopariskunta sai tutustua burmalaiseen kärpäsenseisojaan lähietäisyydeltä. Nämä sammakot jaksoivat liikkumatta vahdata puoli tuntia rappusten raosta ennen kuin uskaltautuivat näkösälle. Niiden strategia on olla täysin liikkumatta ja odottaa, että kärpänen lentäisi suuhun.

Burmalainen kärpäsenseisoja. Etummainen sammakko on ollut kuvanottohetkellä liikahtamatta jo melkein tunnin....

Sanotaan, että naisten elämä on hankalampaa kuin miesten. Voi pitää paikkansa, tai sitten ei. Myanmarissa naisten elämä on siinä mielessä hankalampaa, että julkisten vessojen taso poikkeaa jonkin verran länsimaisista. Menomatkan jälkeen rouva ilmoitti yksikantaan, että kun palataan Yangoniin, niin sillä matkalla hän ei sitten vessassa käy. Lähtöaamuna Valkorosvo ehdotti lähtökaljoja hotellin baarissa ja jäi miettimään, että miksi sai melkein käsilaukusta päähänsä.

Ihan siistin näköistä, mutta käypä toiletin puolella...

Loman loppupuolella valkorosvopariskunta palloili tutkailemassa Yangonin shoppailutarjontaa. Sitä riittää, mutta valikoimat ovat loppujen lopuksi melko suppeat; monta erilaista paikkaa tarjoilee samantapaista tavaraa. Yksi paikka on kuitenkin ylitse muiden ja sinne jokaisen turistin on mentävä käymään. Se on Bogyoke Market kaupungin keskustan läheisyydessä, Myanmarin itsenäisyystaistelua johtaneen kenraali Aung Sanin mukaan nimetyn kadun varressa. Katettu basaari tunnetaan erityisesti noin sadasta jalokiviliikkeestään. Myanmarissa on omasta takaa tarjolla timantteja, rubiineja, safiireja, ametisteja ja topaaseja. Lisäksi saman katon alta löytyy kaikkea muuta mahdollista tavaraa. Hinnoista voi ja täytyy koettaa sopia. Tinkimisprosessi ei ole niin perusteellinen kuin vaikkapa Istanbulin basaarissa, mutta useimmiten hintoja voi sovitella jonkin verran.

Myanmarilaisen ja turkkilaisen tinkimisen ero on siinä, että Turkissa voi tarjota naurettavan alhaista hintaa kauppiaalle ja sitten peli vasta alkaa. Myanmarissa tinkimisessä pitää olla kohtuullinen, noin 10% loppuhinnasta voi saada pois. Jos esittää älyttömiä tarjouksia, kauppias toivottaa tervemenneeksi ja kaupanteko loppuu siihen.

Aikanaan rouva vieraili Nepalissa ja silloin hän totesi, erityisesti Delhin lentokentän jälkeen, että hän on nyt tehnyt kaksi reissua Nepaliin, nimittäin ensimmäisen ja viimeisen. Myanmarin suhteen rouva oli huomattavasti myötämielisempi ja aikoo vierailla maassa vastedeskin.

Sitä odotellessa...

Rantalomakorushoppailusimpukkaterveisin,

Valkorosvo

42. NAPPI OTSAAN VAI NAPPI HUULEEN?

Tervetuloa taas blogiin, molemmat lukijani!

Paljon on Irrawaddyssa vettä virrannut sitten viime päivityksen. On ollut työkiireitä ja lomakiireitä. Mutta nyt on Valkorosvolla taas tilaisuus heitellä muutama ajatus internetin syövereihin ikuistettavaksi. Yläkerran ukko on nyt vääntänyt hanat kiinni ja Myanmarin taivas on sininen ja pilvetön. Joitakin sateita saattaa vielä tulla, mutta nyt on alkanut noin 8 kuukauden mittainen jakso, jonka aikana sateenvarjoa voi käyttää päivänvarjona, mikä on erittäin suositeltavaa. Rouva sai pikavisiitillä vieraillessaan tästä kokemuksia.

Normipäivisin Valkorosvo heräilee puoli seitsemän aikoihin, keittelee kahvit ja lähtee ulkosalle istuskelemaan kera kännykän ja kahvimukin. Sanomalehteä kun ei ole, niin älykännykkä on korvannut aviisin näiden reissujen aikana. Tänä aamuna Uuden Suomen verkkolehdessä oli monessakin mielessä mielenkiintoinen blogikirjoitus. Pakolaisista vöyhäämisen sijasta vihreiden kansanedustaja Jyrki Kasvi kirjoitti ajatuksia herättävän tekstin doupatuista suomalaisista; noin 20% kansalaisista nappailee mentaalimömmöjä, jos ei nyt päivittäin, niin ainakin hyvin usein.

Kasvi koettaa blogissaan istuttaa suomalaista työelämää syytettyjen penkille, ja on siinä osittain oikeassa, mutta vain osittain. Kun Valkorosvo on nyt leikkinyt neljättä vuotta mamua, on syntynyt jonkin sortin perspektiivi ja näkemys tähänkin asiaan. Usein kauempaa näkee paremmin. Valkorosvo tekee tällä kertaa ja tässä päivityksessä oman analyysinsä aiheesta.

Valkorosvolla kesti noin kaksi vuotta päästä irti parista kummallisesta ajatuksesta. Kumpikin liittyy paheisiin, mutta toimii hyvänä esimerkkinä ympäristön suhtautumistavoista. Suomessa vieraillessaan Valkorosvo alkaa tuntea syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa napatessaan marketista risun tarjouskaljaa ostoskärryyn. Vielä pahemmin syyllisyydentunto alkaa kolkuttaa, jos vierailee Alkossa. ”Kansalainen: olet mitätön epäonnistuja ja luuseri käyttäessäsi päihteitä. Muista yön selkään kirveen kanssa ajetut lapset ja Turmiolan Tommin surkea kohtalo.” Terveysviranomaisten propaganda on siis vaikuttanut oikein tehokkaasti. Niin tehokkaasti, ettei tuota alitajuista syyllisyydentuntoa Suomessa asuessaan edes huomaa tai tajua. Sen ymmärtää vasta sitten, kun moisesta ajatuksesta pääsee toisenlaisen ympäristön avulla eroon.

Sama mentaalikuvio pätee tupakkaan. Tupakan suhteen Puska & Co. vain käytti huomattavasti suoraviivaisempia metodeja saadessaan aikanaan Paavo Lipposelta tukevan poliittisen selkänojan ja syntyi Savuton Suomi –ohjelma. "Kansalainen: olet mitätön epäonnistuja ja luuseri käyttäessäsi päihteitä. Muista yön selkään kirveen kanssa ajetut lapset ja Turmiolan Tommin surkea kohtalo.” Kyykytyksen määrä nortin käryttelyn suhteen alkaa jo kolkutella perustuslaissa määriteltyjä yksilönvapauden rajoja ja aiheuttaa hupaisia ja nolostuttavia tilanteita, joissa tupakanpolttajia syyllistetään entistä enemmän. Tupakoijat ovat kuitenkin kansalaisia ja yhtä tunnollisia veronmaksajia kuin muutkin, joten tällaista eriarvoistamista ei ole syytä, eikä missään nimessä pidä sietää. Mahtaisiko olla jo kansalaisanarkismin paikka?

Tupakan ja viinan suhteen holhoaminen ja rajoitukset sekä korkea verotus ovat poliittisesti ymmärrettäviä; kansanedustajat toimivat usein pelkän uskon ja luulon varassa; he kuvittelevat äänestäjien haluavan jotakin. Hyvin äkkiä luulo muuttuu todeksi, sitten lakiesitykseksi ja muutaman napinpainalluksen jälkeen laiksi. Sen jälkeen tarkastellaan puolueen kannatuslukemia taas yhdessä lukemattomista gallupeista ja ihmetellään mikä meni pieleen. Juttu on kuitenkin niin, että samanlainen asenne kuin viinaa ja tupakkaa kohtaan on omaksuttu, on käytössä monissa, monissa muissa asioissa kautta yhteiskunnan. Valkorosvo listaa tähän muutaman esimerkin. Molemmilla lukijoillani on sen verran hyvä mielikuvitus, että lisäesimerkkejä syntyy helposti.

Aloitetaan vaikkapa liikenteestä. Kun Suomessa ajaa autoa, on lähes koko ajan syyllinen olo. Koskaan ei voi tietää, rikkooko jotain lukemattomista säännöistä tai poikkeuspykälistä tai mahdollisesti nopeusrajoitusta. Jos on itsetunto sen verran kunnossa, että uskoo noudattavansa sääntöjä, jostain tuutista tulee varmasti päivystävän dosentin valitusta kuinka liikenne saastuttaa ja auto pitäisi vaihtaa vähäpäästöisempään. Tämä narina on varmaan kaikille tuttua. Valkorosvon pointtina tässä on, että yhteiskunnan sääntökokoelma melkein minkä tahansa asian suhteen on niin tolkuton, ettei sitä saa pysymään kokonaan päässään vaikka kävisi autokoulua kolme vuotta. Eihän näitä sääntökokoelmia tunnu hallitsevan juristitkaan. Esko Riihelällä nämä lienevät hallussa, mutta hän on tutkinut työkseen liikenteeseen liittyviä lakipykäliä jo vuosikymmeniä. Valkorosvon mielestä on joltisen huvittavaa, että vain suomalaisilla keskustelufoorumeilla jaksetaan ryppyotsaisesti riidellä kenellä on etuajo-oikeus jossain hieman omituisemmassa risteyksessä ja kuinka pitää ryhmittyä tietyllä tavalla ajokaistalle ja siinä sompaillessaan joutessaan mitata, että auton vasen laita on tarkalleen 6.77 cm etäisyydellä tietynlaisesta katumerkinnästä. Eihän tätä tolkun ihminen selvin päin kestä.

Kiinalainen liikenneympyrä

Tämän kummallisen mitätöimis- ja syyllistämismentaliteetin kanssa joutuu tekemisiin viimeistään tullessaan täysi-ikäiseksi ja perustaessaan perheen. Naiset ymmärtänevät tämän kappaleen paremmin, mutta Valkorosvolla on ollut tilaisuus seurata sivusta tätä touhua. Kun on ns. pulla uunissa ja onnellinen perhetapahtuma tiedossa, tuleva äiti pääsee ruokkimaan yhteiskunnan lihamyllyä, jota myös neuvolajärjestelmäksi kutsutaan. Ei kannata käsittää väärin, neuvolajärjestelmässä on hyviäkin puolia, mutta mikä on jäänyt tässä suhteessa päällimmäiseksi mieleen oli se, kun terveydenhoitaja mittaili maha-asukkia ja kaivoi taulukoitaan esiin. Jos ihmisen itu ei ollut juuri käppyröiden keskiarvon kohdalla, neuvolatädin otsa meni synkeille rypyille ja sitten alkoi kuulustelu elämäntavoista sisältäen syömiset, juomiset, tupakanpoltot ja naimiset. Kuulustelun jälkeen tarjoiltiin alentavaan tyyliin elämänohjeita niin terveelliseen elämään, ettei edes Jutta Gustafsberg ole moiseen ohjelmissaan sortunut. Pääasia olisi saada tuo arvokas ihmisen itu elävänä palloilemaan maailmaan, mutta neuvolatätien kannalta pääpointti näyttää olevan äitien ja isien syyllistäminen: ”et ole tehnyt tarpeeksi, et elä tarpeeksi terveellisesti ja muutenkaan et tunnu tietävän tästä asiasta yhtään mitään. Me, asiantuntijat, tiedämme tästä asiasta kaiken.”

Kun lapsi pääsee tarhaan, syyllistäminen ja mitätöiminen jatkuu. Lapsen on päästävä virikkeelliseen ympäristöön ja ainoat kelvolliset tahot järjestämään tämän, ovat vuosikausia yliopistossa opiskelleet leikitystädit, joita lastentarhanopettajiksi kutsutaan. Ainoastaan he ovat oikeita henkilöitä mittaamaan lapsen kehitystä ja samaan syssyyn toteamaan, että vanhemmat eivät hoida kasvatusvelvollisuuttaan kunnolla. Tarhan jälkeen ihmisentaimi pusketaan peruskoulu-nimiseen tasapäistämisputkeen ja sama jatkuu:reissuvihkon korvannut Wilma ei sisällä muuta kuin valitusta, kuinka lapsi on taas tehnyt sitä ja tätä ja kuinkahan sen kotikasvatuksen laita mahtaa ollakaan,kun ei sitä eikä tätäkään osata?

Ainoa mitätöimisestä suhteellisen vapaa jakso osuu teinin itsenäistymisvuosille samoihin aikoihin kun kouluttaudutaan ammattiin. Mutta työelämä kutsuu jo...

Kuten Kasvi blogissaan esitti, työelämässä on Suomessa ongelmia. Valkorosvo ei sitä kiistä. On ongelmallisia työpaikkoja ja sitten on näitä vähemmän ongelmallisia. Valkorosvo voi tämän suhteen kertoa vain omista kokemuksistaan. Poliitikkojen rakastamissa suuryrityksissä, kuten esimerkiksi Nokia mahtivuosinaan, työn ulkoiset puitteet olivat erinomaiset: hienot rakennukset, oivat työtilat ja prosessit kunnossa. Ongelma olikin se, että kyseiset työpaikat olivat virastoja, joissa jotakin tuli tehtäväksi jostain ja tehtävä oli useimmiten jokin Excel-taulukko. Kun se oli tehty, ei ollut mitään havaintoa mitä sille sen jälkeen tapahtui. Päämäärättömyys ja se, ettei näe työnsä tuloksia lainkaan alkavat aika pian stressata ja ahdistaa. Työn määrä ei ole ongelma, vaan se, miten työnsä mieltää ja ymmärtää sen tulokset. Ne, jotka eivät näin ajattele, ovat useimmiten kirjoituspöytätyöläisinä julkisella sektorilla. On ihmisiä, jotka rakastavat asemaansa olla pikku rattaana isossa koneistossa. Nämä ihmiset ovat kuitenkin vähemmistö.

Jos yritys on iso, riskit ovat pienemmät ja palkanmaksu taatumpaa. Sen vuoksi monet ihmiset menevät töihin edellä kuvatun tapaisiin paikkoihin, vaikka työnkuva sotii omia haluja ja luonnetta vastaan. Pienemmissä yrityksissä työ olisi motivoivampaa, mutta riskit kovemmat. Suomessa on poliittisin päätöksin järjestelty asiat niin, että suuryrityksien menettelytapoja ja velvoitteita sovelletaan samanlaisina pienyrityksiin. Tämän aiheuttamat hankaluudet ja kulungit ovat johtaneet siihen, etteivät pk-yritykset ole kovin innokkaasti palkkaamassa uusia käsipareja, ja oman yrityksen perustaminen nähdään niin suurena riskinä, että se tehdään vain pakon edessä.

Jos nyt ajattelee, miksi mentaalimömmöt ovat niinkin kovassa käytössä, Valkorosvo pitää pienenä ihmeenä, ettei käyttäjiä ole kuin 20% kansasta. Tai voihan olla niin, että loput onnistuvat turruttamaan negatiiviset tunteensa ottamalla erinäisiä tuoppeja. Tätä helpotustapaa ei voi kovin hyvin tilastoida, kiitos Viron.

Loppukaneettina Valkorosvo haluaa huomauttaa, että suomalaistyyppistä alentuvaa kohtelua, ahdistamista ja mitätöintiä ei samassa mitassa ole todennäköisesti missään muussa maailman maassa. Joka paikkaan ja joka asiaan ulottuva kuristava holhoaminen ja oman elämänsä asioista päättämisen estäminen suomalaisessa laajuudessa ei tulisi edes kyseeseen näissä nk. kehittyvissä maissa, missä Valkorosvo on muutaman vuoden palloillut.

Näissä maissa valtion tehtävänä on turvata yleinen turvallisuus, ulkopolitiikka ja luoda elämisen perusedellytykset järkevän ja kohtuullisen säännöstön avulla. Lopusta vastaavat ihmiset ihan itse. Täällä ei ole ahdistusta, kaikki ovat kohteliaita toisilleen ja arvostavat toistensa tekemää työtä. Lääkkeiden kulutuksesta Valkorosvolla ei ole tilastoa, mutta se näyttäisi olevan melkoisen vähäistä.

Ensi kerralla toiset tarinat.

Diapamilaisburanalaisin terveisin,

Valkorosvo