Päivää,
Valkorosvo rikkoo pitkään kestäneen
radiohiljaisuuden ja kiusaa kumpaakin lukijaansa uudella tarinalla.
Radiohiljaisuuteen on ollut monia syitä. On ollut kiirettä, on ollut töitä ja
lomallakin on oltu.
Sivusilmällä mediaa seuraten on tullut havaittua, että
Suomi on muuttunut ohipuhujien maaksi. Jokaisella on oma pikku totuutensa,
jonka ympärillä pyöritään piirileikkiä ja potkitaan erimieliset pois
hiekkalaatikolta. Ei siinä mitään, kaikkihan me olemme lapsia olleet.
Enemmänkin huolestuttaa yllättävän isoksi äitynyt ennakkosensuuri – tai siis
toimituksellisiksi valinnoiksi noita temppuja, tietojen pimityksiä ja muuta
pientä toimintaa yleensä kutsutaan.
Valkorosvo veresti parin vuoden takaisia
muistoja ja vieraili pikaisella kokousmatkalla Nepalissa, Pikitukkien
kotimaassa. Nepalista Valkorosvo on kertoillut enemmänkin tarinoita kokoelmassa
”Valkorosvo ja Pikitukka”, josta tämä blogikin on nimensä saanut. Kirjaa voi
kysellä hyvin varustetuista kirjakaupoista ja nettikirjakaupoista.
Mutta asiaan. On kulunut melko tarkkaan kaksi
vuotta siitä, kun Valkorosvo karisti Nepalin tomut jaloistaan ja muutti
muualle. Kolmen päivän pikavierailulla tuli sen vuoksi huomattua aika
yllättäviä juttuja. Tribhuvanin lentoasema Katmandusssa oli ulkoisesti saman
näköinen kuin ennenkin. Ja saman hajuinen myös. Maahanmuuttoupseerit olivat
saaneet uudet tiskit ja ainakin osaan tiloista oli ilmestynyt kokolattiamatto.
Pientä parannusta siis.
Kaduilla kulkiessa Valkorosvo törmäsi paradoksiin.
Maanjäristyksen jäljiltä voisi olettaa, että kaupunki muistuttaisi Berliiniä
Toisen Maailmansodan loppuvaiheissa, vaan kun ei. Katmandu on nykyisin paljon
siistimpi kuin kaksi vuotta sitten. Kadut voi tunnistaa kaduiksi ja talot – no,
ne ovat samanlaisia kuin aiemminkin. Syy moiseen selvisi tuttujen kanssa
illastaessa. Viime vuoden lokakuussa astui voimaan nippu uusia säännöksiä.
Aiemmin roskienkerääjät hakivat roskat taloista, dyykkasivat ne, ja kaikki
kelvoton heitettiin kadunvarteen. Tästä ”palvelusta” asuntojen omistajat
maksoivat roskienkerääjälle. Lopputulos oli ilmiselvä: kadulle jääneen
roskakasan pöyhivät ensin laitapuolen kulkijat, sitten koirat, lehmät ja lopuksi
rotat. Jäljelle jääneen kelvottoman muovipitoisen roinan korttelin vanhin tuikkasi
aamuyöllä tuleen. Sen vuoksi Katmandussa näki pari vuotta sitten varhain
aamulla katujen kulmista nousevia savupatsaita. Enää näin ei onneksi ole, vaan
jätteiden kerääjät saavat rahansa vasta kun kuorma on toimitettu
keräyspisteeseen. Keräyspisteiden kautta jätteiden jälkikäsittely hoidetaan
organisoidusti ja lopputuloksena on vähitellen puhdistuva Katmandun laakso.
Maanjäristyksen jäljet ovat pitkälti kadonneet
ja Pikitukkien elämä jatkuu kuten ennenkin. Kaupungilla kulkiessa Valkorosvo
näki vanhan työpaikkansa kahden vuoden takaa. Talo oli paikallaan, mutta
tyhjillään. Maanjäristyksessä monet rakennukset vaurioituivat niin, että ne on
laitettu käyttökieltoon. Ulkoisesti rakennukset näyttävät olevan kunnossa,
mutta sisäisiin rakenteisiin on tullut murtumia ja romahdusvaara on ilmeinen.
Tällaisen talon hajoamiseen riittää pienikin järistys ja niitä Nepalissa on
päivittäin.
Kuten Valkorosvo aikanansa kertomuskokoelmassaan
kirjoitti, kansat saavat aina sellaiset poliitikot kuin ansaitsevat. Suomessa
on käynyt juuri näin, mutta nepalilaisilla on käynyt huonompi tuuri. Mikään
kansa ei ansaitse niin läpeensä lahjottuja ja surkeita poliitikkoja kuin
Nepalissa on viimeisinä vuosikymmeninä ollut.
Hyvänä esimerkkinä nepalilaisten poliitikkojen
touhuilusta käy maan uusi perustuslaki. Tämä tarina ei ole Suomessa
uutiskynnystä ylittänyt, koska ilmeisesti Susanna Penttilän Kardashianin
siskoksilta kopioima tiukka mekko kerää enemmän klikkauksia eikä aiheuta
poliittista kalabaliikkia tai rasismikortin heittelyä. Perustuslakia sorvattiin
Nepaliin kaikenlaisten parlamenttien ja komiteoiden toimesta kaiken kaikkiaan liki
parikymmentä vuotta. Nepalissa asuu monia etnisiä kansoja ja näiden kesken
sorvattu kompromissi ottaa tietenkin aikansa. Tällä kertaa aika oli pitkähkö.
Nepalin perustuslaki muistuttaa jossain määrin
suomalaista Sote-puuhastelua. Kummassakin tapauksessa maa halutaan jakaa
alueisiin ja alueiden sisällä saavuttaa jonkin tasoinen itsehallinto. Sote on
kerrottu lehdissä, mutta Nepalissa perustuslain kaikkein hankalin asia oli
määritellä jokaiselle etniselle kansallisuudelle oma alueensa, eli jakaa maa
hallinnollisiin alueisiin siten, että jokainen saisi omansa. Alueiden rajoista
käytiin uuvuttavaa polemiikkia, mutta lopulta syntyi kompromissi, joka kelpasi
kaikille. Tai lähes kaikille.
Yksi näistä etnisistä ryhmistä on hyvin
intialaismielinen ja ilmeisesti Intiasta peräisin, mutta asuttaa Nepalin
puolella Intian vastaista raja-aluetta. Tämä poppoo ei ollut tyytyväinen uuteen
perustuslakiin, koska uuden lain myötä heimo olisi jakaantunut kahdelle
alueelle. Tästä syntyi tietenkin iso meteli ja Intia käyttäytyi kuten Venäjä: ”kansalaisemme
ulkomailla ovat vaarassa, rientäkäämme siis auttamaan.” Intialaiset eivät
tietenkään marssineet Nepaliin tunnuksettomissa sotilasvarusteissa putinmaiseen
tapaan, mutta tukivat heimoveljiensä pyrkimyksiä ja saatiin aikaan kunnon Rajat
kiinni -mielenosoitus.
Nepal on riippuvainen tuontitavarasta,
erityisesti polttoaineista ja kaasusta. Tämän pikku välikohtauksen seurauksena
Katmandun alue joutui saartoon eikä polttoainerekkoja päästetty maahan. Koska
Intian ja Nepalin raja on avoin molempien maiden asukkaille, virallisia
rajanylityspisteitä alettiin kiertää metsäpolkujen kautta. Vaivihkaa Nepaliin
toimitettiin bensaa 20 litran kanistereissa. Yhtä sellaista Pikitukka
kanniskelee päänsä päällä ja saa hyvän tilin reissustaan. Polttoainepulan
vuoksi musta pörssi kukoistaa: bensan hinta on 3 USD / litra, jos sitä on
lainkaan saatavilla. Huhut leviävät äkkiä ja jos bensaa jossain on,
jakelupisteelle syntyy äkkiä puolentoista kilometrin jono. Jonossa saattaa
kulua 24 tuntia ja sen lopputuloksena mopoon saa bensaa ehkä 10 USD:n edestä. Taksikyytien
hinnat ovat kymmenkertaistuneet parin vuoden takaisista ajoista. Kriisin
alkuvaiheissa polttoainepula oli niin paha, että jopa maahan saapuvia
lentokoneita ohjeistettiin tankkaamaan jossain muualla, Nepalissa kun ei
kerosiinia ollut.
Kaasu on myös iso ongelma. Nepalissa ei
sähköhelloja juurikaan käytetä, vaan ruoan valmistus tapahtuu joko nuotiolla
tai kaasukeittimillä. Rajan sulkeutuminen aiheutti sen, että 15 kg:n
kotitalouspullo kaasua maksaa nyt noin 80 USD. Normaaliaikoina samainen pullo
maksaa ehkä 10 USD. Jos hinnat suhteuttaa Suomen palkkatasoon, bensan
litrahinta Suomessa olisi 15 euron paikkeilla ja grilliin hommattava kaasupullo
hinnoiteltaisiin 300 euron nurkille. Kaasua käytetään myös lämmittämiseen.
Parhaillaan Nepalissa eletään vuoden kylmintä aikaa. Silloin Katmandun
laaksossa lämpötila saattaa hetkittäin laskea jopa nollan alapuolelle.
Polttoainepula näkyy myös siten, että kadunvarsipuista alimmat oksat ovat
mystisesti kadonneet. Kun muutakaan ei ole, otetaan puuta sieltä mistä saadaan,
pistetään nuotioksi, tehdään ruokaa ja lämmitellään.
Tavarakuljetukset Nepaliin pysäytettiin
melkein saman tien kun uusi perustuslaki tuli julki. Virallisesti sitä ei
tietenkään sanota, mutta vaikuttaa kovasti siltä, että Intia etsiskeli sopivaa
tekosyytä puuttuakseen Nepalin sisäpolitiikkaan ja yksi Nepalin metelöivä
vähemmistökansallisuus tarjosi tähän oivan tilaisuuden. Tällä hetkellä koko maa
on siis yhden vähemmistökansallisuuden panttivanki. Poliittista umpisolmua on
koetettu ratkoa jo pitkään, ja nyt alkaa näyttää siltä, että kompromissiratkaisu
syntyisi pikapuoliin ja rekkaralli Intian rajan yli voisi taas alkaa.
Paikallisten tuttujen kanssa jutellessa
Valkorosvo muisti taas, kuinka ihmisiin ja kansallisuuksiin voi suhtautua monin
tavoin. Nepalissa nk. valtaeliitti ja poliittinen eliitti suhtautuvat valtaosin
myönteisesti Intiaan. Syy on ilmeinen: tukeva nippu rupioita edesauttaa
oikeanlaista päätöksentekoa. Ja kun on rahoissaan, niin mikäs siinä on ollessa,
vaikka ympäristö ei olisikaan paras mahdollinen. Monet muut sen sijaan vihaavat
Intiaa sydämensä pohjasta, eivätkä voi sietää tilannetta, että maailman
väkirikkain maa harrastaa rupiapohjaista kolonialismia valvoessaan muun muassa
energian saantiin liittyviä etujaan.
Jollain tapaa nepalilaisten suhtautuminen intialaisiin
muistuttaa Suomessa käytävää suvakki - rasisti -keskustelua. Kummassakin
tapauksessa juoksuhaudat on ehditty kaivaa syviksi ja betonoida kunnolla.
Yksisilmäisyys vaivaa kumpaakin keskusteluosapuolta ja näin kauempaa katsellen
silmät kiiluen käydyt puolesta ja vastaan -keskustelut näyttävät ja kuulostavat
naurettavilta.
Yhteistä Nepalille ja Suomelle on myös se,
että kummassakin maassa kansan asioista päättää eliitti, ja tehdyt päätökset
eivät suurimmalta osaltaan vastaa kansojen tahtoa; päätöksiä tehdään/joudutaan
tekemään pitäen aina mielessä se, mitä naapurimaa/EU/joku muu meistä ajattelee.
Lopputuloksena tuo asioista päättävä kuohukerma etääntyy kansasta ja hukkaa
kosketuksensa tavalliseen arkielämään. Poliittisen eliitin mielestä kansalainen muuttuu älykkyydeltään nautaa vastaavaksi hallintoalamaiseksi.
Merkittävä ero Nepalin ja Suomen välillä on
se, että Suomessa ns. virallinen media on muuttunut vallan vahtikoirasta vallan
sylikoiraksi. Nämä pikkupuudelit, joita myös mediayhtiöiksi kutsutaan, toimivat
lähes kritiikittä poliittisen eliitin äänitorvena ja koettavat journalismin
nimissä suodattaa kaiken sellaisen tiedon pois, joka jollain tapaa olisi
kriittistä tai tarjoasi toisenlaista näkökulmaa. Nepalissa poliitikkojen
tekemiset ja lahjusepäilyt ovat median leipää. Surkeat päätökset haukutaan
pystyyn ja tekijöitä päätösten takana analysoidaan ja arvostellaan avoimesti.
Nepalissa lehdistö toteuttaa sitä tehtävää, joka sille kuuluu.
Näin tällä kertaa. Työkiireiden vuoksi
seuraava päivitys saattaa viivästyä, vaan eihän sitä koskaan tiedä.
Poliittisrasistishimalajamaismaisin terveisin,
Valkorosvo
