2. KONTRAHTORI

Namaste-maa jäi taakse ja oli aikaa viettää kotona Suomessa peräti kokonainen viikko ennen kuin seuraava sopimus alkoi. Valkorosvo tutkiskeli huvikseen viranomaisten nettisivuja ja kävi myös katsomassa, miten valtiolle rahaa keräävät verikoirat ovat netissä esillä. Verottajan sivut ovat kuin verottaja itse: ankeat, mutta jossain määrin informatiiviset. Verottajan asiakaspalvelua on viime vuosina kehuttu ja jos suomalainen jotain kehuu, siinä täytyy olla perää. Valkorosvo ei tällä kertaa tarvinnut henkilökohtaista asiakaspalvelua, nettisivujen tietomäärä oli enemmän kuin tarpeeksi.

Jostain kumman syystä verottajan sivuilla esitellään rutkasti tulkinnanvaraisuuksia, joiden kanssa hallintoalamaisella voi mennä hermot. Esimerkiksi termi ”maailmanlaajuisesti verovelvollinen” on erikoisen huvittava. Termi lienee ympätty lakitekstiin sen vuoksi, että hallintoalamainen tottelevaisella tuulella ollessaan kertoisi varmasti ihan jokaisen pennosen jokaisessa valuutassa verottajalle, vaikkei olisi tarvetta.

”Olennaiset siteet” on toinen huvittava ilmaisu. Nykyisen tulkinnan mukaan ”olennaiset siteet” tarkoittavat jotakin kiinteää omaisuutta, jota verovelvollisella Suomessa on, esimerkiksi käy vaikkapa asunto. Mikäli tällaisia ”olennaisia siteitä” on, viranomainen katsoo olevansa oikeutettu klähmimään kansalaisen pennosista itselleen leijonanosan. EU ja verosopimukset ovat ihan oma lukunsa. Hurskaasti jutellaan mieleviä, kuinka niiden avulla vältetään kaksinkertainen verotus. Se ei ole ihan totta. Todellisuudessa niiden tarkoitus on saattaa Suomen verotaso voimaan hallintoalamaiselle sillä tavalla, että vieras maa ottaa osan veroista ja sitten Suomen verottaja lisää päälle oman osansa. Lopputuloksena hallintoalamainen ei maksa ainakaan enempää kuin maksaisi Suomessa ollessaan samoista rahoista.

Sen vuoksi ulkomaille töihin mennessä ei kannata jäädä EU:n alueelle. Mahdollisilla ansioilla on turhan monta ottajaa, mutta vain yksi antaja. Vähemmän tunnettu tosiasia on, että mikäli suomalainen lähtee ulkomaille töihin ulkomaisen työnantajan palvelukseen ja tekee lähtiessään muuttoilmoituksen Kelaan, ei Suomen verottajalla ole asiaan mitään sanomista. Tässä tapauksessa hallintoalamainen on poistunut kontrollista muutamaa pikkuasiaa, esimerkiksi kertausharjoituksia ja äänestysoikeutta lukuun ottamatta.

Härkäpäinen kun on, verottaja joka tapauksessa lähestyy kaikenlaisilla typerillä kyselyillä tyyliin "missäs olet ollut" ja "kuinka paljon olet tienannut" toivoen saavansa kapulakielisiin kyselyihinsä vastauksen. Näiden kanssa Valkorosvo takavuosina taisteli ja parhaimmillaan lähetti verottajalle sopimuskopion ihmeteltäväksi. Kaikki rahaan liittyvät asiat sopimuskopiosta oli toki peitetty. Verottaja sai ihan rauhassa kysellä, toivottavasti virkailijan aika ei vain käynyt pitkäksi vastausta odotellessa.

Suomen touhuja ulkopuolelta seuranneena Valkorosvo on ollut havaitsevinaan, että yhä useampi vähintäänkin uhoaa lähtevänsä Suomen rajojen ulkopuolelle, moninaisista syistä. Tämä on ymmärrettävää. Pikemminkin voisi kysyä, miksi tätä ei ole tapahtunut jo aiemmin? Vero- ja sääntelyhelvetin keskellä tottuu toki elämään, jos koko elämänsä sellaisessa viettää. Moisen olotilan ulkopuolella vierailleena alkaa hyvin äkkiä kysellä itseltään, onko moiseen pakko alistua? Ei ole. Kun päätös on tehty, pitää vain alkaa määrätietoisesti työskennellä tulevien tavoitteiden eteen, ei siinä sen kummallisempia kommervenkkeja ole.

Ulkomaille lähtemiseen on monia tapoja ja käytetty tapa on vahvasti riippuvainen ammatillisesta koulutuksesta ja osaamisesta. Kukin keksiköön tapansa itse, Valkorosvo kertoo olennaisimmat seikat omasta tapauksestaan.

Maailmalla on monia yhtiöitä, jotka toimivat siihen tapaan kuin Suomessa on viime aikoina opittu näkemään. Eläkepaikkoja ei ole, ihmisiä vain palkataan töihin ja kun työt ovat loppuneet, ihmiset saavat mennä. VATT:n Vartiaisen mainitsema kohtaanto-ongelma hoituu sillä, että työntekijöiden ja työn teettäjien välissä toimii yritystyyppi, jota yleisesti kutsutaan kontrahtoriksi.

Kontrahtorin tehtävänä on hommata päämiehelleen sopivia henkilöitä töihin määräajaksi. Määräaika on normaalisti joko 3 kk, 6 kk tai 12 kk. Sopimuksia voi tarvittaessa pidentää. Myös lyhentäminen onnistuu. Kontrahtori maksaa palkan työntekijälle, mutta vasta sitten kun päämies on tehdyn työn hyväksynyt ja sovitusti kontrahtorille ensin maksannut. Kontrahtorin kautta toimiminen on joustavaa, mutta pitää ymmärtää muutama perusasia, joita suomalainen tavallinen palkansaaja ei tule ajatelleeksi.

Palkka maksetaan tehdystä työstä. Ja kokonaan jälkikäteen. Turha kuvitella, että saa kottia, tai palkasta maksettaisiin puolet etu- ja puolet jälkikäteen. Ei onnistu. Siksi kontrahtorin työntekijänä on syytä olla varsin valveutunut ja vahtia, että maksuliikenneprosessi toimii ja myös työn teettäjä huolehtii osastaan. Hyvin usein palkanmaksuun liittyvät jutut nähdään työn teettäjän organisaatiossa vähäpätöisinä, alemman prioriteetin pikkuhommeleina, jotka saattavat unohtua viikoksi pariksi makaamaan jonkin esimiehen pöydälle. Rahat myös tulevat vastaavasti myöhässä. Prosessi on koko lailla järkkymätön ja sen mukaan on mentävä, halusi tai ei.

Koska vain tehdystä työstä maksetaan, suomalaisten palkansaajien lomaoikeudet ovat kohtuullisen utopistisia. Lomapäiviä per kuukausi ei lasketa. Jos noita haluaa pitää, lomailu näkyy suoraan seuraavan maksusuoritteen määrässä. Sen vuoksi kontrahtorilla töisssä olevat eivät ole koskaan lomalla ja jos ovat vaikkapa kotonaan käymässä, vastaavat työsähköposteihin ja tekevät mahdollisesti jotain muutakin työhön liittyvää.

Matkat, asuminen, puhelinkulut ja jokapäiväinen kulutus ovat työntekijän omalla vastuulla. Mitä tahansa voi tehdä, mutta rahat pitää löytyä omasta lompsasta. Kun ollaan ulkoistettuna työntekijänä töissä missä tahansa firmassa, yrityksen omalle henkilökunnalleen tarjoamat edut eivät kuulu nautintaoikeuksiin. Terveydenhuolto on oma lukunsa. Työterveyshuoltoa ei ole, eikä tule. Onneksi Suomen rajojen ulkopuolella on saatavissa tarvittaessa hyvää hoitoa välittömästi ja kohtuuhintaan. Eikä tähän tarvita Sote-venkulointia. On merkillistä, miten terveydenhuoltoasiat toimivat 40 – 600 –miljoonaisissa kansakunnissa sujuvasti, mutta 5-miljoonaisen takkupäisen kansan edusmiehet eivät saa mokomaa hommaa toimimaan sitten millään. Sähköinen potilastietojen käsittely on ihan oma ja erillinen farssinsa.

Jollain tapaa kontrahtorin kautta työskentely on rinnasteista siihen, että olisi yrittäjä. Yrittäjäriskiä sinänsä ei ole, jos hoitaa hommansa kunnolla, mutta muissa suhteissa, tehdyt työtunnit mukaan lukien, voidaan puhua yrittäjämäisestä työnteosta. Suomalainen työaikalaki ei ole voimassa ja töitä tehdään silloin kun niitä on tai tarvis on.

Yrittäjämäisyyttä tässä työntekomallissa lisää myös se, että töihin mennessään on oltava hyvin perillä siitä, mikä on riskipreemio. On olemassa yrityksiä, joissa kontrahtorin tekemän sopimuksen voi olettaa jatkuvan ja mahdollisesti vielä jatkosopimuksenkin toteutuvan. On myös yrityksiä, joissa sopimuksen toteuttaminen saattaa loppua kesken kaiken. Kontrahtori ei näitä riskejä ota, vaan ne on sopimuksellisesti siirretty työntekijän niskoille.

Kun palkkaneuvotteluja käydään yrityksen, kontrahtorin ja työntekijän välillä, on työntekijän syytä olla perillä, mihin soppaan lusikkaansa on pistämässä. Riskipreemio tarkoittaa sitä, että työntekijä hinnoittelee omaan palkkapyyntöönsä mukaan sitä enemmän katetta, mitä todennäköisemmältä sopimuksen yllättävä katkeaminen vaikuttaa. On aivan eri asia lupautua johonkin työhön vaikkapa kuudeksi kuukaudeksi ja jatkosta ei ole takeita, jos toisena vaihtoehtona joku toinen yritys tarjoaa vaihtoehdoksi 12 kuukauden sopimusta 1 – 2 vuoden jatko-optiolla.

Vaan miksi Valkorosvo näistä jutuista kertoilee? Ihan sen vuoksi, että edellä kuvattu malli on se, jolla suuressa maailmassa Suomen ulkopuolella toteutetaan ns. asiantuntijatyö ja asiantuntijoiden palkkaaminen. Tämä sama malli on Suomessa käytössä ja siitä puhutaan halventavasti ”pätkätyönä” samalla sovitellen riistäjän viittaa näiden kaiken maailman varamiespalveluiden harteille.

Suomessa välitysfirmoja on niin vähän, että kunnon kilpailua ei ole syntynyt ja siksi nämä yritykset repivät reippaasti katetta toiminnalleen palkkaamiensa työntekijöiden rahoista. Asiakasyritykset eivät maksa sen enempää kuin muillekaan, mutta palkannauttija saa vähemmän. Maailmalla tämä toimintamalli on niin yleinen, että kiivas kilpailu pitää kontrahtoreiden provisiot per työntekijä suhteellisen pieninä.