42. NAPPI OTSAAN VAI NAPPI HUULEEN?

Tervetuloa taas blogiin, molemmat lukijani!

Paljon on Irrawaddyssa vettä virrannut sitten viime päivityksen. On ollut työkiireitä ja lomakiireitä. Mutta nyt on Valkorosvolla taas tilaisuus heitellä muutama ajatus internetin syövereihin ikuistettavaksi. Yläkerran ukko on nyt vääntänyt hanat kiinni ja Myanmarin taivas on sininen ja pilvetön. Joitakin sateita saattaa vielä tulla, mutta nyt on alkanut noin 8 kuukauden mittainen jakso, jonka aikana sateenvarjoa voi käyttää päivänvarjona, mikä on erittäin suositeltavaa. Rouva sai pikavisiitillä vieraillessaan tästä kokemuksia.

Normipäivisin Valkorosvo heräilee puoli seitsemän aikoihin, keittelee kahvit ja lähtee ulkosalle istuskelemaan kera kännykän ja kahvimukin. Sanomalehteä kun ei ole, niin älykännykkä on korvannut aviisin näiden reissujen aikana. Tänä aamuna Uuden Suomen verkkolehdessä oli monessakin mielessä mielenkiintoinen blogikirjoitus. Pakolaisista vöyhäämisen sijasta vihreiden kansanedustaja Jyrki Kasvi kirjoitti ajatuksia herättävän tekstin doupatuista suomalaisista; noin 20% kansalaisista nappailee mentaalimömmöjä, jos ei nyt päivittäin, niin ainakin hyvin usein.

Kasvi koettaa blogissaan istuttaa suomalaista työelämää syytettyjen penkille, ja on siinä osittain oikeassa, mutta vain osittain. Kun Valkorosvo on nyt leikkinyt neljättä vuotta mamua, on syntynyt jonkin sortin perspektiivi ja näkemys tähänkin asiaan. Usein kauempaa näkee paremmin. Valkorosvo tekee tällä kertaa ja tässä päivityksessä oman analyysinsä aiheesta.

Valkorosvolla kesti noin kaksi vuotta päästä irti parista kummallisesta ajatuksesta. Kumpikin liittyy paheisiin, mutta toimii hyvänä esimerkkinä ympäristön suhtautumistavoista. Suomessa vieraillessaan Valkorosvo alkaa tuntea syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa napatessaan marketista risun tarjouskaljaa ostoskärryyn. Vielä pahemmin syyllisyydentunto alkaa kolkuttaa, jos vierailee Alkossa. ”Kansalainen: olet mitätön epäonnistuja ja luuseri käyttäessäsi päihteitä. Muista yön selkään kirveen kanssa ajetut lapset ja Turmiolan Tommin surkea kohtalo.” Terveysviranomaisten propaganda on siis vaikuttanut oikein tehokkaasti. Niin tehokkaasti, ettei tuota alitajuista syyllisyydentuntoa Suomessa asuessaan edes huomaa tai tajua. Sen ymmärtää vasta sitten, kun moisesta ajatuksesta pääsee toisenlaisen ympäristön avulla eroon.

Sama mentaalikuvio pätee tupakkaan. Tupakan suhteen Puska & Co. vain käytti huomattavasti suoraviivaisempia metodeja saadessaan aikanaan Paavo Lipposelta tukevan poliittisen selkänojan ja syntyi Savuton Suomi –ohjelma. "Kansalainen: olet mitätön epäonnistuja ja luuseri käyttäessäsi päihteitä. Muista yön selkään kirveen kanssa ajetut lapset ja Turmiolan Tommin surkea kohtalo.” Kyykytyksen määrä nortin käryttelyn suhteen alkaa jo kolkutella perustuslaissa määriteltyjä yksilönvapauden rajoja ja aiheuttaa hupaisia ja nolostuttavia tilanteita, joissa tupakanpolttajia syyllistetään entistä enemmän. Tupakoijat ovat kuitenkin kansalaisia ja yhtä tunnollisia veronmaksajia kuin muutkin, joten tällaista eriarvoistamista ei ole syytä, eikä missään nimessä pidä sietää. Mahtaisiko olla jo kansalaisanarkismin paikka?

Tupakan ja viinan suhteen holhoaminen ja rajoitukset sekä korkea verotus ovat poliittisesti ymmärrettäviä; kansanedustajat toimivat usein pelkän uskon ja luulon varassa; he kuvittelevat äänestäjien haluavan jotakin. Hyvin äkkiä luulo muuttuu todeksi, sitten lakiesitykseksi ja muutaman napinpainalluksen jälkeen laiksi. Sen jälkeen tarkastellaan puolueen kannatuslukemia taas yhdessä lukemattomista gallupeista ja ihmetellään mikä meni pieleen. Juttu on kuitenkin niin, että samanlainen asenne kuin viinaa ja tupakkaa kohtaan on omaksuttu, on käytössä monissa, monissa muissa asioissa kautta yhteiskunnan. Valkorosvo listaa tähän muutaman esimerkin. Molemmilla lukijoillani on sen verran hyvä mielikuvitus, että lisäesimerkkejä syntyy helposti.

Aloitetaan vaikkapa liikenteestä. Kun Suomessa ajaa autoa, on lähes koko ajan syyllinen olo. Koskaan ei voi tietää, rikkooko jotain lukemattomista säännöistä tai poikkeuspykälistä tai mahdollisesti nopeusrajoitusta. Jos on itsetunto sen verran kunnossa, että uskoo noudattavansa sääntöjä, jostain tuutista tulee varmasti päivystävän dosentin valitusta kuinka liikenne saastuttaa ja auto pitäisi vaihtaa vähäpäästöisempään. Tämä narina on varmaan kaikille tuttua. Valkorosvon pointtina tässä on, että yhteiskunnan sääntökokoelma melkein minkä tahansa asian suhteen on niin tolkuton, ettei sitä saa pysymään kokonaan päässään vaikka kävisi autokoulua kolme vuotta. Eihän näitä sääntökokoelmia tunnu hallitsevan juristitkaan. Esko Riihelällä nämä lienevät hallussa, mutta hän on tutkinut työkseen liikenteeseen liittyviä lakipykäliä jo vuosikymmeniä. Valkorosvon mielestä on joltisen huvittavaa, että vain suomalaisilla keskustelufoorumeilla jaksetaan ryppyotsaisesti riidellä kenellä on etuajo-oikeus jossain hieman omituisemmassa risteyksessä ja kuinka pitää ryhmittyä tietyllä tavalla ajokaistalle ja siinä sompaillessaan joutessaan mitata, että auton vasen laita on tarkalleen 6.77 cm etäisyydellä tietynlaisesta katumerkinnästä. Eihän tätä tolkun ihminen selvin päin kestä.

Kiinalainen liikenneympyrä

Tämän kummallisen mitätöimis- ja syyllistämismentaliteetin kanssa joutuu tekemisiin viimeistään tullessaan täysi-ikäiseksi ja perustaessaan perheen. Naiset ymmärtänevät tämän kappaleen paremmin, mutta Valkorosvolla on ollut tilaisuus seurata sivusta tätä touhua. Kun on ns. pulla uunissa ja onnellinen perhetapahtuma tiedossa, tuleva äiti pääsee ruokkimaan yhteiskunnan lihamyllyä, jota myös neuvolajärjestelmäksi kutsutaan. Ei kannata käsittää väärin, neuvolajärjestelmässä on hyviäkin puolia, mutta mikä on jäänyt tässä suhteessa päällimmäiseksi mieleen oli se, kun terveydenhoitaja mittaili maha-asukkia ja kaivoi taulukoitaan esiin. Jos ihmisen itu ei ollut juuri käppyröiden keskiarvon kohdalla, neuvolatädin otsa meni synkeille rypyille ja sitten alkoi kuulustelu elämäntavoista sisältäen syömiset, juomiset, tupakanpoltot ja naimiset. Kuulustelun jälkeen tarjoiltiin alentavaan tyyliin elämänohjeita niin terveelliseen elämään, ettei edes Jutta Gustafsberg ole moiseen ohjelmissaan sortunut. Pääasia olisi saada tuo arvokas ihmisen itu elävänä palloilemaan maailmaan, mutta neuvolatätien kannalta pääpointti näyttää olevan äitien ja isien syyllistäminen: ”et ole tehnyt tarpeeksi, et elä tarpeeksi terveellisesti ja muutenkaan et tunnu tietävän tästä asiasta yhtään mitään. Me, asiantuntijat, tiedämme tästä asiasta kaiken.”

Kun lapsi pääsee tarhaan, syyllistäminen ja mitätöiminen jatkuu. Lapsen on päästävä virikkeelliseen ympäristöön ja ainoat kelvolliset tahot järjestämään tämän, ovat vuosikausia yliopistossa opiskelleet leikitystädit, joita lastentarhanopettajiksi kutsutaan. Ainoastaan he ovat oikeita henkilöitä mittaamaan lapsen kehitystä ja samaan syssyyn toteamaan, että vanhemmat eivät hoida kasvatusvelvollisuuttaan kunnolla. Tarhan jälkeen ihmisentaimi pusketaan peruskoulu-nimiseen tasapäistämisputkeen ja sama jatkuu:reissuvihkon korvannut Wilma ei sisällä muuta kuin valitusta, kuinka lapsi on taas tehnyt sitä ja tätä ja kuinkahan sen kotikasvatuksen laita mahtaa ollakaan,kun ei sitä eikä tätäkään osata?

Ainoa mitätöimisestä suhteellisen vapaa jakso osuu teinin itsenäistymisvuosille samoihin aikoihin kun kouluttaudutaan ammattiin. Mutta työelämä kutsuu jo...

Kuten Kasvi blogissaan esitti, työelämässä on Suomessa ongelmia. Valkorosvo ei sitä kiistä. On ongelmallisia työpaikkoja ja sitten on näitä vähemmän ongelmallisia. Valkorosvo voi tämän suhteen kertoa vain omista kokemuksistaan. Poliitikkojen rakastamissa suuryrityksissä, kuten esimerkiksi Nokia mahtivuosinaan, työn ulkoiset puitteet olivat erinomaiset: hienot rakennukset, oivat työtilat ja prosessit kunnossa. Ongelma olikin se, että kyseiset työpaikat olivat virastoja, joissa jotakin tuli tehtäväksi jostain ja tehtävä oli useimmiten jokin Excel-taulukko. Kun se oli tehty, ei ollut mitään havaintoa mitä sille sen jälkeen tapahtui. Päämäärättömyys ja se, ettei näe työnsä tuloksia lainkaan alkavat aika pian stressata ja ahdistaa. Työn määrä ei ole ongelma, vaan se, miten työnsä mieltää ja ymmärtää sen tulokset. Ne, jotka eivät näin ajattele, ovat useimmiten kirjoituspöytätyöläisinä julkisella sektorilla. On ihmisiä, jotka rakastavat asemaansa olla pikku rattaana isossa koneistossa. Nämä ihmiset ovat kuitenkin vähemmistö.

Jos yritys on iso, riskit ovat pienemmät ja palkanmaksu taatumpaa. Sen vuoksi monet ihmiset menevät töihin edellä kuvatun tapaisiin paikkoihin, vaikka työnkuva sotii omia haluja ja luonnetta vastaan. Pienemmissä yrityksissä työ olisi motivoivampaa, mutta riskit kovemmat. Suomessa on poliittisin päätöksin järjestelty asiat niin, että suuryrityksien menettelytapoja ja velvoitteita sovelletaan samanlaisina pienyrityksiin. Tämän aiheuttamat hankaluudet ja kulungit ovat johtaneet siihen, etteivät pk-yritykset ole kovin innokkaasti palkkaamassa uusia käsipareja, ja oman yrityksen perustaminen nähdään niin suurena riskinä, että se tehdään vain pakon edessä.

Jos nyt ajattelee, miksi mentaalimömmöt ovat niinkin kovassa käytössä, Valkorosvo pitää pienenä ihmeenä, ettei käyttäjiä ole kuin 20% kansasta. Tai voihan olla niin, että loput onnistuvat turruttamaan negatiiviset tunteensa ottamalla erinäisiä tuoppeja. Tätä helpotustapaa ei voi kovin hyvin tilastoida, kiitos Viron.

Loppukaneettina Valkorosvo haluaa huomauttaa, että suomalaistyyppistä alentuvaa kohtelua, ahdistamista ja mitätöintiä ei samassa mitassa ole todennäköisesti missään muussa maailman maassa. Joka paikkaan ja joka asiaan ulottuva kuristava holhoaminen ja oman elämänsä asioista päättämisen estäminen suomalaisessa laajuudessa ei tulisi edes kyseeseen näissä nk. kehittyvissä maissa, missä Valkorosvo on muutaman vuoden palloillut.

Näissä maissa valtion tehtävänä on turvata yleinen turvallisuus, ulkopolitiikka ja luoda elämisen perusedellytykset järkevän ja kohtuullisen säännöstön avulla. Lopusta vastaavat ihmiset ihan itse. Täällä ei ole ahdistusta, kaikki ovat kohteliaita toisilleen ja arvostavat toistensa tekemää työtä. Lääkkeiden kulutuksesta Valkorosvolla ei ole tilastoa, mutta se näyttäisi olevan melkoisen vähäistä.

Ensi kerralla toiset tarinat.

Diapamilaisburanalaisin terveisin,

Valkorosvo