41. KELLUVA KASVIMAA

- Äiti, äiti! Iskä tuli kotiin ja se haisee seminaarille!

Vanha vitsi, mutta aina totta. Viikonloppuna oli firman nk. team building. Valkorosvo ei ole aikain saatossa tajunnutkaan toiminnan laajentuneen niin paljon. Puolet naamoista oli tuntemattomia, vaan ei ole enää. Nuppiluku on jo toisella sadalla ja lisääntyy pikapuoliin.

Multikulttuurifirmassa kun ollaan, niin tuo alun tokaisu olisi varmasti totta, jos Valkorosvo olisi Suomessa. Valkorosvo oppi nimittäin olevansa rikas, tosin vasta seuraavana aamuna. Pitkä ilta kului aina ottaessa ”on the horse”, eli hevoselle ukrainalaiseen tapaan. Valkorosvo oli kyllä sujuvasti aamiaisella ja aivan ajoissa, mutta melko monta hevosenomistajaa nukkui pidempään ja käveli seuraavan päivän hyyyyvin varovasti. Pitäisiköhän Valkorosvon alkaa pitää ravitallia, oli niitä hevosia sen verran monta. Vaan olihan remmissä muitakin; ukrainalaisia, uzbekkejä, venäläisiä, turkkilaisia ja pari filippiinoakin yritti tyhjennellä pulloja. Niin ja tietysti yksi suomalainen.

Viikonloppuna tehtiin kaikenlaista, oli töitä ja vapaata niin kuin tällaisissa tilaisuuksissa tapaa olla. Valkorosvokin heitti piskuisen esitelmän noin 120-päiselle yleisölle, eli ei viikonloppu ihan pelkän mölyöljyn parissa mennyt. Se työasioista. Valkorosvo on esitellyt nimikkoblogissaan paikkoja, joissa Myanmarissa on tullut vierailluksi ja siirrytäänpä siis päivän epistolaan.

Kokoontuminen tapahtui yhdellä Myanmarin suosituimmista turistialueista, jonka nimi on Inle Lake. Se sijaitsee Shanin osavaltiossa Myanmarin itäosassa. Shan on yksi niitä alueita, joissa ulkomaalaisten liikkuminen on rajoitetumpaa. Shanin itäosat kuuluvat tuohon kuuluisaan kultaiseen kolmioon, jossa vähintään joka toisella on jonkin sortin ase aina käden saatavilla ja tapella pitää milloin mistäkin, etupäässä huumeista Thaimaan raja-alueella. Inle Laken alueelta noin 100 km itään on viranomaisten valvontapiste, ja siitä eteenpäin ei ulkomaalaisilla ole pääsyä.

Inle Lake on ehkä kuuluisin Myanmarin symboleista. Matkailumainoksissa Myanmar esitetään ”Kultaisena maana” ja samassa yhteydessä esitetään usein tämäntapaisia kuvia, joissa kalastaja soutelee yhdellä jalalla, tasapainoilee paatin perässä toisella ja heittelee verkkoa kaksin käsin. Tapa on käytössä vain Inle-järvellä ja vain mieskalastajilla. Naiskalastajat soutelevat ihan perinteisellä tavalla.

Ja kohta sumppu lentää. Annapa Ahti vähän ahvenia... (c) lifepart2.com

Eipä tarvitse anoppia tai vaimoa neuvoa soutamaan tai huopaamaan... (c) actoftraveling.com

 

Tuo soutelu on metkan näköistä touhua eikä varmasti onnistu, jos on sisäkorvan ongelmia. Valkorosvolla oli tilaisuus seurata, miten koko kalastusoperaatio toimii. Ensin soudellaan pelipaikoille ja sen jälkeen otetaan kahden käden tukeva ote airosta ja piestään järveä riuskasti voimien takaa niin että ruuhi keikkuu kaatumisen partaalla. Tarkoituksena on säikyttää kalat liikenteeseen. Sen jälkeen viskataan sumppu veteen ja toivotaan parasta. Kun pyydys tekee työtään, kalastaja samalla vähän jalkasoutelee ja samaan aikaan ohjailee pyydyksensä työtä kaksin käsin. Samaa voi tietenkin tehdä verkolla. Tai sitten voi vaan olla Putin-kyykyssä ruuhen perässä ongella. Kaikki käy.

Vaikka tämä touhu on omittu koko maan symboliksi ja turistihoukuttimeksi, se ei ole aivan koko totuus. Juttu on vähän sama kuin Suomessa: ulkomailla maata mainostetaan Lapin eksotiikalla, vaan moniko suomalainen pitää säännöllisesti poroviljelmää ja neljän tuulen lakkia päässään? Eräällä tavalla Inlen alueen asukkaat, Inthat, ovat Myanmarin lappalaisia.

Kauan, kauan sitten vuorilla asui eräs heimo. Syystä tai toisesta, todennnäköisimmin parempien elinolojen saavuttamiseksi, nämä vuoristolaiset tulivat alas laaksoon, jossa tuohon aikaan oli järjettömän iso järvi. Järven rannoilla oli jo ennestään asukkaita ja nämä eivät katsoneet kovin hyvällä, että samoille apajille änkesi uusia kulkijoita jostain kauempaa. Siitä tuli tietenkin tappelu ja sen lopputuloksena vuoristolaiset joutuivat erikoiseen asemaan: he alkoivat asua järvessä. Arvata saattaa, että kalastuksesta tuli pääelinkeino, mutta muutakin voi tehdä. Siksi blogipäivityksen nimenä on Kelluva kasvimaa. Inlen asukkaat nimittäin kasvattavat kaikenlaista tavaraa järvessä kelluvilla kasvimaillaan.

Kasvimaa ja järvenviljelijän kotiportti. Tuota kanaalia pitkin pääsisi morjestamaan...

Jos ei ole paikalla käynyt, on vaikea käsittää miten tämä homma toimii. Toimii se kuitenkin, mutta ei ilman sivuvaikutuksia. Nykyisin Inle-järvi on jakautunut kahtia ja molempien puoliskojen välissä on joki.

Opastaulu majapaikassa. Valkorosvo majaili tuon ylemmän järven pohjois- ja länsirannalla.

Aiemmin järvi on ollut yhtenäinen ja pinta-alaltaan paljon isompi kuin nyt. Kasvanut asukasmäärä järven ympärillä, peltojen kulottaminen ja turismi ovat yhdessä aiheuttaneet sen, että keskisyvyydeltään 2-3 metriä olevan järven ravinnekuorma on rajusti kasvanut ja vuorilta virtaavien jokien vesimäärä on vähentynyt. Vaikka alue on julistettu suojelukohteeksi, järvi on alkanut kokea samaa kohtaloa kuin Aral; se kutistuu hiljalleen. Leväkasvustot valtaavat alaa, koska keskisyvyys on niin pieni. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua Inlestä on saattanut tulla suota. Vihreät, jotka ovat alkuperäiskulttuurien ystäviä, kokevat tässä varmaan pahan dilemman. Inleläiset järviviljelijät asuvat luonnonmukaisesti kelluvilla ruoholautoillaan tai jalasmökeissään ilman sähköä ja mukavuuksia. Asumisjätteillään he kuitenkin vauhdittavat järven hidasta tukehtumista. Kumpi pelastetaan: asukkaat vai järvi? Laitetaanko ikiaikainen kulttuuri sileäksi ja saadaan katsella järven pintaa, vai annetaanko ihmisten jatkaa elämäänsä ja katsotaan kuinka järven lopulta käy? Siinäpä sitä miettimistä.

Järven asukkaat, Inthat, asustavat enimmäkseen järven/maanviljelijöinä puutarhojensa keskellä. Järven rannalla on pari kaupunkia, joissa harjoitetaan muitakin elinkeinoja. Valkorosvo vieraili yhdessä näistä kaupungeista. Matkailu Inle-järvellä on mielenkiintoinen kokemus. Tasapohjainen, teräväkeulainen 7- tai 15-metrinen ruuhi saa aika kyytiä yksisylinterillä dieselmoottorilla. Potkuri lennättää ilmaan sekä vettä että leväsilppua, noilla paateilla kun voi ajaa suoraan levälautoista ylitse. 

Pari kiikkerää burmalaista ruuhta lepotauolla. Valkorosvo reissasi oikeanpuolimmaisella.

Potkuri ja voimansiirto ovat sen verran karkeaa tekoa, ettei tarvitse huolehtia levälauttaan jumiutumisesta. Järviviljelijät keräävät muuten ruuhiinsa leväkasvustoja ja kuskaavat ne kasvimailleen. Kasvimaat puolestaan on bambukepeillä ankkuroitu paikalleen ja kas, kelluva kasvimaa on syntynyt. Tulvia ei tarvitse pelätä. Kun vesi nousee, kasvimaa nousee. Ja kun vesi laskee, kasvimaa laskee myös. Kasvimaat ovat varsin tuottoisia, mutta aikain saatossa ne muuttuvat kovaksi maaperäksi ja järvi kutistuu.

Vaan se järvikaupunki. Pienelle saarentapaiselle oli rakennettu mielenkiintoinen keskittymä. Sama firma oli veneveistämö, sikaritehdas ja matkamuistomyymälä. Inlellä käytetyt veneet tehdään teak-puusta. Käsityönä. Valkorosvo tarkoittaa todellista käsityötä, sillä veneen rakennus alkaa sillä, että laudat sahataan justeerilla teak-hirrestä. Ja jos ette tiedä, teak on sen verran kovempaa puuta, että justeeria saa teroitella melkoisen usein...

 

Minkähänlaisen tukkilaislaulun Reino Helismaa tästä sanoittelisi?

Valkorosvojoukkio kyseli miten kauan veneen tekeminen kestää. Vastaus oli melkoisen yllättävä. 15-metrinen paatti turistikäyttöön ottaa 2 viikkoa. Normaali 7-metrinen kalastusvene valmistuu 5 päivässä. Veneen tekeminen on suoraviivaista. Laudat taivutetaan muotoonsa ja saumat käsitellään erikoistervalla, ja siinä se.

15-metrinen lähes valmis yksilö. Sillä taas muutama turisti kulkee mukavasti paikasta toiseen.

Sisällä rakennuksessa oli sikaritehdas. Mammat pyörittelivät burmalaisia sikareita ja pakkasivat niitä pieniin laatikoihin. Sikareissa on melko erikoinen maku, sillä tupakan lisäksi niissä on mausteena punaviiniä, riisiviiniä, tähtianista, ruskeaa sokeria ja muutamaa muuta ainetta. Pitihän noita paketti ostaa.

Sikaritehdas

Lopputuotos

 
Valkorosvo epäilee, että ruorijuoppous on Inle-järvellä yleistä; kapakkaan täytyy mennä veneellä ja sitten ottaa vähän mölyöljyä ja kotiinkin olisi päästävä. Takseja ei veden päällä kulje, mutta jokaisella on oma vene, sillä ei tuossa bambutolppien päälle kyhätyssä bambu-Venetsiassa muuten pärjää.

Kapakka ja jotakin muuta. Valkorosvo jäi miettimään, mitä tapahtuisi jos täällä olisi suomalaistyylisiä portsareita poistamassa asiakkaita anniskelutiloista...

Bambu-Venetsia

Järviviljelmät ovat yllättävän isoja, sen Valkorosvo huomasi paluumatkalla. Kelluvien viljelmien reunalla on tienviittoja, jotka osoittavat kohden hädin tuskin paatin mentäviä kanavia kaksimetrisen kasvuston keskellä. Vene singahtaa kanavaan ja alkaa reilun kilometrin mittainen labyrinttimatka, ennen kuin tullaan kovalle maalle lomaresortin rantaan.

Jossain tuolla ruohikon keskellä se kanaali luuraa...

Ja labyrintin päässä häämöttää resortin ranta & kova maa

  

Viikonloppu oli sekä työ- että turistimielessä mielenkiintoinen kokemus. Ilmat suosivat ja moni poltti itsensä aika pahasti. Inlen aurinko on purevampi kuin alamailla. Koko järvialue on lähes kilometrin korkeudella merenpinnasta kahden vuorijonon välissä. Uima-altaalla ei kannata istuskella ihan noin vain, ellei halua näyttää keitetyltä ravulta. Lakin ja sateenvarjon käyttäminen ei ole mikään vitsi, niin tekevät paikallisetkin.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Paluumatka Hehon lentokentälle otti bussilla noin tunnin. Hieman ennen koneeseen nousua (potkurikone, tietenkin, mitäs muuta luulitte?) monsuuni muistutti itsestään ja tarjoili virkistävän lämpimän suihkun.

"Air KBZ:n lento Yangoniin on valmiina ottamaan matkustajat kyytiin." Kone on tuossa pusikon takana odottelemassa...

  

Tätä kirjoittaessa on tiistai ja paluu arkeen on tapahtunut.

Asiasta viidenteen, nyt kun Suomessa osoitellaan mieltä ja lakkoillaan ja kiukutellaan muuten vaan, oli syy mikä tahansa, on ehkä hyvä muistaa, että kaikilla asioilla on puolensa. Hotellista lähdettäessä Valkorosvolla oli aikaa tavata Myanmar Timesiä ja etusivun tarinaksi ja analyysin aiheeksi oli päässyt juttu minimipalkasta.

Entisessä militaarivaltiossa on vahvat aikeet toteuttaa minimipalkka. Nyt sitten on toteutus menossa ja muutama sata tehdasta sulki saman tien ovensa ja lopetti toimintansa. Jutun kuvituksessa oli aika kiukkuisen näköisiä burmalaisnaisia kävelemässä ulos ovensa sulkeneesta tehtaasta. Näinkin voi käydä.

Tällä kertaa puolituristimaisin terveisin ja aurinkoista viikkoa toivotellen,

Valkorosvo