41. KELLUVA KASVIMAA

- Äiti, äiti! Iskä tuli kotiin ja se haisee seminaarille!

Vanha vitsi, mutta aina totta. Viikonloppuna oli firman nk. team building. Valkorosvo ei ole aikain saatossa tajunnutkaan toiminnan laajentuneen niin paljon. Puolet naamoista oli tuntemattomia, vaan ei ole enää. Nuppiluku on jo toisella sadalla ja lisääntyy pikapuoliin.

Multikulttuurifirmassa kun ollaan, niin tuo alun tokaisu olisi varmasti totta, jos Valkorosvo olisi Suomessa. Valkorosvo oppi nimittäin olevansa rikas, tosin vasta seuraavana aamuna. Pitkä ilta kului aina ottaessa ”on the horse”, eli hevoselle ukrainalaiseen tapaan. Valkorosvo oli kyllä sujuvasti aamiaisella ja aivan ajoissa, mutta melko monta hevosenomistajaa nukkui pidempään ja käveli seuraavan päivän hyyyyvin varovasti. Pitäisiköhän Valkorosvon alkaa pitää ravitallia, oli niitä hevosia sen verran monta. Vaan olihan remmissä muitakin; ukrainalaisia, uzbekkejä, venäläisiä, turkkilaisia ja pari filippiinoakin yritti tyhjennellä pulloja. Niin ja tietysti yksi suomalainen.

Viikonloppuna tehtiin kaikenlaista, oli töitä ja vapaata niin kuin tällaisissa tilaisuuksissa tapaa olla. Valkorosvokin heitti piskuisen esitelmän noin 120-päiselle yleisölle, eli ei viikonloppu ihan pelkän mölyöljyn parissa mennyt. Se työasioista. Valkorosvo on esitellyt nimikkoblogissaan paikkoja, joissa Myanmarissa on tullut vierailluksi ja siirrytäänpä siis päivän epistolaan.

Kokoontuminen tapahtui yhdellä Myanmarin suosituimmista turistialueista, jonka nimi on Inle Lake. Se sijaitsee Shanin osavaltiossa Myanmarin itäosassa. Shan on yksi niitä alueita, joissa ulkomaalaisten liikkuminen on rajoitetumpaa. Shanin itäosat kuuluvat tuohon kuuluisaan kultaiseen kolmioon, jossa vähintään joka toisella on jonkin sortin ase aina käden saatavilla ja tapella pitää milloin mistäkin, etupäässä huumeista Thaimaan raja-alueella. Inle Laken alueelta noin 100 km itään on viranomaisten valvontapiste, ja siitä eteenpäin ei ulkomaalaisilla ole pääsyä.

Inle Lake on ehkä kuuluisin Myanmarin symboleista. Matkailumainoksissa Myanmar esitetään ”Kultaisena maana” ja samassa yhteydessä esitetään usein tämäntapaisia kuvia, joissa kalastaja soutelee yhdellä jalalla, tasapainoilee paatin perässä toisella ja heittelee verkkoa kaksin käsin. Tapa on käytössä vain Inle-järvellä ja vain mieskalastajilla. Naiskalastajat soutelevat ihan perinteisellä tavalla.

Ja kohta sumppu lentää. Annapa Ahti vähän ahvenia... (c) lifepart2.com

Eipä tarvitse anoppia tai vaimoa neuvoa soutamaan tai huopaamaan... (c) actoftraveling.com

 

Tuo soutelu on metkan näköistä touhua eikä varmasti onnistu, jos on sisäkorvan ongelmia. Valkorosvolla oli tilaisuus seurata, miten koko kalastusoperaatio toimii. Ensin soudellaan pelipaikoille ja sen jälkeen otetaan kahden käden tukeva ote airosta ja piestään järveä riuskasti voimien takaa niin että ruuhi keikkuu kaatumisen partaalla. Tarkoituksena on säikyttää kalat liikenteeseen. Sen jälkeen viskataan sumppu veteen ja toivotaan parasta. Kun pyydys tekee työtään, kalastaja samalla vähän jalkasoutelee ja samaan aikaan ohjailee pyydyksensä työtä kaksin käsin. Samaa voi tietenkin tehdä verkolla. Tai sitten voi vaan olla Putin-kyykyssä ruuhen perässä ongella. Kaikki käy.

Vaikka tämä touhu on omittu koko maan symboliksi ja turistihoukuttimeksi, se ei ole aivan koko totuus. Juttu on vähän sama kuin Suomessa: ulkomailla maata mainostetaan Lapin eksotiikalla, vaan moniko suomalainen pitää säännöllisesti poroviljelmää ja neljän tuulen lakkia päässään? Eräällä tavalla Inlen alueen asukkaat, Inthat, ovat Myanmarin lappalaisia.

Kauan, kauan sitten vuorilla asui eräs heimo. Syystä tai toisesta, todennnäköisimmin parempien elinolojen saavuttamiseksi, nämä vuoristolaiset tulivat alas laaksoon, jossa tuohon aikaan oli järjettömän iso järvi. Järven rannoilla oli jo ennestään asukkaita ja nämä eivät katsoneet kovin hyvällä, että samoille apajille änkesi uusia kulkijoita jostain kauempaa. Siitä tuli tietenkin tappelu ja sen lopputuloksena vuoristolaiset joutuivat erikoiseen asemaan: he alkoivat asua järvessä. Arvata saattaa, että kalastuksesta tuli pääelinkeino, mutta muutakin voi tehdä. Siksi blogipäivityksen nimenä on Kelluva kasvimaa. Inlen asukkaat nimittäin kasvattavat kaikenlaista tavaraa järvessä kelluvilla kasvimaillaan.

Kasvimaa ja järvenviljelijän kotiportti. Tuota kanaalia pitkin pääsisi morjestamaan...

Jos ei ole paikalla käynyt, on vaikea käsittää miten tämä homma toimii. Toimii se kuitenkin, mutta ei ilman sivuvaikutuksia. Nykyisin Inle-järvi on jakautunut kahtia ja molempien puoliskojen välissä on joki.

Opastaulu majapaikassa. Valkorosvo majaili tuon ylemmän järven pohjois- ja länsirannalla.

Aiemmin järvi on ollut yhtenäinen ja pinta-alaltaan paljon isompi kuin nyt. Kasvanut asukasmäärä järven ympärillä, peltojen kulottaminen ja turismi ovat yhdessä aiheuttaneet sen, että keskisyvyydeltään 2-3 metriä olevan järven ravinnekuorma on rajusti kasvanut ja vuorilta virtaavien jokien vesimäärä on vähentynyt. Vaikka alue on julistettu suojelukohteeksi, järvi on alkanut kokea samaa kohtaloa kuin Aral; se kutistuu hiljalleen. Leväkasvustot valtaavat alaa, koska keskisyvyys on niin pieni. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua Inlestä on saattanut tulla suota. Vihreät, jotka ovat alkuperäiskulttuurien ystäviä, kokevat tässä varmaan pahan dilemman. Inleläiset järviviljelijät asuvat luonnonmukaisesti kelluvilla ruoholautoillaan tai jalasmökeissään ilman sähköä ja mukavuuksia. Asumisjätteillään he kuitenkin vauhdittavat järven hidasta tukehtumista. Kumpi pelastetaan: asukkaat vai järvi? Laitetaanko ikiaikainen kulttuuri sileäksi ja saadaan katsella järven pintaa, vai annetaanko ihmisten jatkaa elämäänsä ja katsotaan kuinka järven lopulta käy? Siinäpä sitä miettimistä.

Järven asukkaat, Inthat, asustavat enimmäkseen järven/maanviljelijöinä puutarhojensa keskellä. Järven rannalla on pari kaupunkia, joissa harjoitetaan muitakin elinkeinoja. Valkorosvo vieraili yhdessä näistä kaupungeista. Matkailu Inle-järvellä on mielenkiintoinen kokemus. Tasapohjainen, teräväkeulainen 7- tai 15-metrinen ruuhi saa aika kyytiä yksisylinterillä dieselmoottorilla. Potkuri lennättää ilmaan sekä vettä että leväsilppua, noilla paateilla kun voi ajaa suoraan levälautoista ylitse. 

Pari kiikkerää burmalaista ruuhta lepotauolla. Valkorosvo reissasi oikeanpuolimmaisella.

Potkuri ja voimansiirto ovat sen verran karkeaa tekoa, ettei tarvitse huolehtia levälauttaan jumiutumisesta. Järviviljelijät keräävät muuten ruuhiinsa leväkasvustoja ja kuskaavat ne kasvimailleen. Kasvimaat puolestaan on bambukepeillä ankkuroitu paikalleen ja kas, kelluva kasvimaa on syntynyt. Tulvia ei tarvitse pelätä. Kun vesi nousee, kasvimaa nousee. Ja kun vesi laskee, kasvimaa laskee myös. Kasvimaat ovat varsin tuottoisia, mutta aikain saatossa ne muuttuvat kovaksi maaperäksi ja järvi kutistuu.

Vaan se järvikaupunki. Pienelle saarentapaiselle oli rakennettu mielenkiintoinen keskittymä. Sama firma oli veneveistämö, sikaritehdas ja matkamuistomyymälä. Inlellä käytetyt veneet tehdään teak-puusta. Käsityönä. Valkorosvo tarkoittaa todellista käsityötä, sillä veneen rakennus alkaa sillä, että laudat sahataan justeerilla teak-hirrestä. Ja jos ette tiedä, teak on sen verran kovempaa puuta, että justeeria saa teroitella melkoisen usein...

 

Minkähänlaisen tukkilaislaulun Reino Helismaa tästä sanoittelisi?

Valkorosvojoukkio kyseli miten kauan veneen tekeminen kestää. Vastaus oli melkoisen yllättävä. 15-metrinen paatti turistikäyttöön ottaa 2 viikkoa. Normaali 7-metrinen kalastusvene valmistuu 5 päivässä. Veneen tekeminen on suoraviivaista. Laudat taivutetaan muotoonsa ja saumat käsitellään erikoistervalla, ja siinä se.

15-metrinen lähes valmis yksilö. Sillä taas muutama turisti kulkee mukavasti paikasta toiseen.

Sisällä rakennuksessa oli sikaritehdas. Mammat pyörittelivät burmalaisia sikareita ja pakkasivat niitä pieniin laatikoihin. Sikareissa on melko erikoinen maku, sillä tupakan lisäksi niissä on mausteena punaviiniä, riisiviiniä, tähtianista, ruskeaa sokeria ja muutamaa muuta ainetta. Pitihän noita paketti ostaa.

Sikaritehdas

Lopputuotos

 
Valkorosvo epäilee, että ruorijuoppous on Inle-järvellä yleistä; kapakkaan täytyy mennä veneellä ja sitten ottaa vähän mölyöljyä ja kotiinkin olisi päästävä. Takseja ei veden päällä kulje, mutta jokaisella on oma vene, sillä ei tuossa bambutolppien päälle kyhätyssä bambu-Venetsiassa muuten pärjää.

Kapakka ja jotakin muuta. Valkorosvo jäi miettimään, mitä tapahtuisi jos täällä olisi suomalaistyylisiä portsareita poistamassa asiakkaita anniskelutiloista...

Bambu-Venetsia

Järviviljelmät ovat yllättävän isoja, sen Valkorosvo huomasi paluumatkalla. Kelluvien viljelmien reunalla on tienviittoja, jotka osoittavat kohden hädin tuskin paatin mentäviä kanavia kaksimetrisen kasvuston keskellä. Vene singahtaa kanavaan ja alkaa reilun kilometrin mittainen labyrinttimatka, ennen kuin tullaan kovalle maalle lomaresortin rantaan.

Jossain tuolla ruohikon keskellä se kanaali luuraa...

Ja labyrintin päässä häämöttää resortin ranta & kova maa

  

Viikonloppu oli sekä työ- että turistimielessä mielenkiintoinen kokemus. Ilmat suosivat ja moni poltti itsensä aika pahasti. Inlen aurinko on purevampi kuin alamailla. Koko järvialue on lähes kilometrin korkeudella merenpinnasta kahden vuorijonon välissä. Uima-altaalla ei kannata istuskella ihan noin vain, ellei halua näyttää keitetyltä ravulta. Lakin ja sateenvarjon käyttäminen ei ole mikään vitsi, niin tekevät paikallisetkin.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Paluumatka Hehon lentokentälle otti bussilla noin tunnin. Hieman ennen koneeseen nousua (potkurikone, tietenkin, mitäs muuta luulitte?) monsuuni muistutti itsestään ja tarjoili virkistävän lämpimän suihkun.

"Air KBZ:n lento Yangoniin on valmiina ottamaan matkustajat kyytiin." Kone on tuossa pusikon takana odottelemassa...

  

Tätä kirjoittaessa on tiistai ja paluu arkeen on tapahtunut.

Asiasta viidenteen, nyt kun Suomessa osoitellaan mieltä ja lakkoillaan ja kiukutellaan muuten vaan, oli syy mikä tahansa, on ehkä hyvä muistaa, että kaikilla asioilla on puolensa. Hotellista lähdettäessä Valkorosvolla oli aikaa tavata Myanmar Timesiä ja etusivun tarinaksi ja analyysin aiheeksi oli päässyt juttu minimipalkasta.

Entisessä militaarivaltiossa on vahvat aikeet toteuttaa minimipalkka. Nyt sitten on toteutus menossa ja muutama sata tehdasta sulki saman tien ovensa ja lopetti toimintansa. Jutun kuvituksessa oli aika kiukkuisen näköisiä burmalaisnaisia kävelemässä ulos ovensa sulkeneesta tehtaasta. Näinkin voi käydä.

Tällä kertaa puolituristimaisin terveisin ja aurinkoista viikkoa toivotellen,

Valkorosvo

40. MUUTTO

Nythän on niin, että Valkorosvolla on oiva tilaisuus kertoa asioihin poikkeavia näkökulmia. Maahanmuutto on yksi näistä jutuista, sillä aikuisten oikeasti Valkorosvo noin 30 senttiä pidempi mamu kuin paikalliset Pikitukat. Mamuihin suhtaudutaan tällä puolella palloa hieman eri tavalla. Yleisesti ottaen ulkomaalaiset ovat tervetulleita hillumaan palmun alle ja monsuunisadetta pitelemään, kunhan muutama pikkuasia on kunnossa: pitää olla ihmisiksi ja pitää olla rahaa. Jos jompi kumpi näistä asioista ei ole kunnossa, matka maan rajojen ulkopuolelle järjestyy aika nopeasti joko lähetystön avustuksella tai ilman. Paikallisia avustusrahoja elämänsä järjestämiseen ei tipu eikä lirise.

Koska kirjoitusjärjestelmät ovat hieman toisenlaisia kuin länsimaiset, tiedollinen umpio on itsestäänselvyys. Tuossa muuten pätkä burmalaista kirjoitusta, jos joku ei ole tällaiseen koskaan törmännyt.

Esimerkki kertonee, miksi ulkomaalaisen on syytä turvautua paikalliseen agenttiin asioidessaan myanmarilaisten kanssa, ihan sama oli kyseessä viranomainen tai joku muu taho. Kaikenlaisten sopimusten tekeminen on ihan oma lukunsa. Paikalliset tavat poikkeavat melko paljon länsimaisista tavoista. Joka paikassa on läsnä aasialainen periaate ”trust but control”: jokainen osapuoli varmistaa moneen kertaan, että ainakin omat edut tulevat täytetyksi. Kaikenlaista vedätystä tietenkin yritetään moneen kertaan, kun toisena osapuolena on länsimaalainen pyöreäsilmä. Valkorosvo kertoo tässä blogipäivityksessä esimerkin asunnon vuokraamisesta, vuokrasopimuksen loppumisesta ja uuden asunnon vuokraamisesta.

Kun valkorosvojoukkio vuokrasi omakotitalon kimppakämpäksi, rahakasalle löytyi kaikenlaista ottajaa. Ensinnäkin tietysti välittäjä, joka esitteli kämpän, halusi vaivanpalkaksi yhden kuukauden vuokran. Se on normaali käytäntö, joka tunnetaan Suomessakin. Sen jälkeen asunnon omistaja halusi yhden kuukauden vuokran etukäteen. Sillä rahalla siirtyivät avaimet Valkorosvojen karvaisiin kämmeniin. Sitten piti tietysti sopia muuttopäivä. Muuttopäivänä allekirjoiteltiin listoja kamasta, mitä vuokraisäntä, tai oikeastaan vuokraemäntä talouteen jättää. Muuttopäivänä valkorosvojoukkiolla pitääkin sitten olla enemmän rahaa hyppysissään, sillä asuntoon muutettaessa pitää löytyä 11 kuukauden vuokra. Käteisenä.

Näillä eväillä meni mukavasti vuosi. Allekirjoittanut liittyi remmiin kesken tuota vuoden asumiskautta. Koska maailma muuttuu, muuttuvat myös asumistarpeet. Vuoden aikana Myanmarin viranomaiset keksivät, että autovero on liian korkea (!) ja sitä piti pudottaman. Noin tehtiin ja muutamassa viikossa kadut täyttyivät 2-3 vuoden ikäisistä japanilaisista tuontiautoista. Ennestään Yangon oli ruuhkainen, mutta nyt Yangonista tuli seisovien autojonojen kaupunki. Samalla Yangonin eläinkanta muuttui. Nykyään yleisin eläin, minkä Yangonista löytää, on betoniporsas. Näitä elukoita liikennepoliisit alkoivat levitellä joka paikkaan, että ihmiset eivät tekisi U-käännöksiä. U-käännöksiä ei enää niin paljoa tehdä, mutta muuta hankaluutta onkin sitten yllin kyllin.

Ruuhkaa keskustassa Sule Pagodan lähettyvillä. (c) merkitty kuvaan.

Eräät Valkorosvon kollegat asuvat Yangonin keskustassa ja eräänä aamuna tielle ilmestyneet betoniporsaat olivat ikävä yllätys. Normaalisti työmatka keskustasta toimistolle kestää tunnin. Betoniporsaiden vuoksi toimistolle kääntyminen ei ollutkaan enää mahdollista. Sen vuoksi piti ajaa pari kilometriä eteenpäin seuraavaan risteykseen (yksi Yangonin ruuhkaisimmista) ja tehdä siellä U-käännös ja tulla takaisin. Tämä pikku ketunlenkki lisäsi työmatkaan yhden tunnin. 

Valkorosvojoukkion asumus oli alun perin optimaalisessa paikassa, mutta kasvaneet ruuhkat tukkivat matkalla pari risteystä ja alun perin 20 minuutin ajomatkasta tuli tunnin mittainen. Asiakas siirsi toimistonsa ydinkeskustaan, joten eipä siinä ollut muita vaihtoehtoja kuin alkaa muuttaa itse perässä. Samaan aikaan kun toimistoa muutettiin keskustaan, valkorosvojoukkio haeskeli itselleen uutta kimppakämppää; oli pakko, koska ajomatka uudelle toimistolle olisi ollut helposti kaksi tuntia suuntaansa.

Avaa kartta omaan välilehteensä, näet paremmin.

 

Uuden kämpän etsiminen oli aivan omanlaisensa tarina. Välittäjiä oli parikin kappaletta esittelemässä asumuksia, joihin länsimaalaiset pallosilmät voisi hajasijoittaa. Kuten aina, ensimmäiseksi välittäjät esitelivät niitä pommeja, jotka ovat olleet pitkän aikaa listoilla. Ensimmäiset kuusi kämppää olivat sellaisia, jotka Suomessa saattaisivat saada purkutuomion. Joka paikassa haisee makeahko home, ilmastointi ei toimi, seinissä on kosteudesta kieliviä laikkuja, vedenpaine on lievästi sanottuna vaihteleva, sähköasennukset made by omatekemä ja keittiössä tehty ruokaa viimeksi Kuuban kriisin aikoihin. Vähitellen välittäjät tajusivat, etteivät pommit mene kaupaksi näillekään nirppanokille, ja tarjonta alkoi parantua. Viimein löytyi siivohko taloyksilö, joka oli varsin kelvollinen. Työmatka toimistolle kestää noin varttitunnin ja ruuhkissa jonottaminen on taaksejäänyttä elämää.

Viime viikonloppuna oli viimein SE hetki. Kaikki tavarat oli pakattu saunaa myöten ja launtaina koko karavaani oli aikeissa muuttaa. Vanhan asunnon omistaja edustajineen pöllähti pihalle ja alkoi mielenkiintoinen odysseia. Koska ainakin suomalaisen keskusteluetiketin mukaan mamut saavat aina haukkua valtaväestöä (mutta toisin päin puhuttaessa on kyse rasismista, vai miten se nyt menikään...), Valkorosvo tekee nyt ihan saman tempun. Mamujahan tässä ollaan, kuten Valkorosvo alussa totesi.

Pikitukat ovat siinä mielessä merkillisiä elukoita, että vedätystä tehdään aina kun siihen on mahdollisuus. Tyhmä ei ole se joka pyytää, vaan se, joka maksaa. Omistajan pääedustajana toimi kuuttakymppiä lähentelevä pikitukkamamma, jolla oli mukanaan pinkka papereita. Miehensä ei juuri sanonut mitään, kanniskeli vain perheen puudelia ympäriinsä. Pari muuta Pikitukkaa palloili pikitukkamamman lakeijoina ympäri taloa. Jotenkin tämä pulleahko mamma sai kulutettua talon pienen irtaimiston inventaariin kolme tuntia. Sen ajan valkorosvojoukkio istuskeli sohvalla ja joi kaljaa. Mitäpä sitä muutakaan, kun kaikki tavarat oli jo pakattu.

Valkorosvon pomo, yleensä tyynni rauhallinen kaveri, alkoi hermostua puolentoista tunnin kuluttua kuunnellessaan pikitukkamamman mäkätystä. Lopputuloksena kolmen tunnin tonkimisesta oli, että mamma sai kasattua 12 kohdan listan ja jokaisella listan kohdalla oli hinta ilmaistuna US-dollareina. Listalla oli mielenkiintoisia kohtia, kuten esimerkiksi vaatekaapin oven rikkoutunut vedin, jonka korjaamiskuluksi oli arvioitu 100 USD. Generaattorin akku maksaa 80 USD, mutta tämän mamman mielestä akun uusimisen hinta oli 400 USD. Lisäksi katossa vuosikaudet majailleista kristallikruunuista puuttui kristalleja. Niiden uusiminen se vasta kallista onkin; ei muuta kuin kruunu vaihtoon ja silleen. Tälle hommalle pikitukkamamma oli saanut allokoitua aika miehekkään hinnan. 

Lisäksi tietysti oli muuta ongelmaa. Niin kuin esimerkiksi se, että oli täysin valkorosvojoukkion syytä, että kattoon oli ilmestynyt pari kosteuslaikkua. Tiedossa oli, että sillä kohtaa kulkee vesiputki ja jos laikuista haluaa eroon, pitää kivinen katto repiä auki ja uusia putket. Pikitukkamamman mielestä länsimaalaiset vuokralaiset ovat aiheuttaneet tämänkin ongelman raivokkaalla asumisellaan. Myös kattoon upotetut ledi/halogeenivalaisimet inventoitiin kahteen kertaan. Eihän näistä perkeleen länsimaalaisista pyöreäsilmistä tiedä, nehän voivat varastaa kaiken mitä irti saavat.

Entinen vuokraemäntä näytti varmaan tältä 40 vuotta sitten.

 

Kun pikitukkamamma esitteli listaansa mäkättäen kuin vuohipukki aitan katolla peltipurkki hampaissaan, Valkorosvon pomolla meni kuppi nurin. Pomo kaivoi esiin kalenterinsa ja näytti ison tukun merkittyjä päiviä. Samaan hengenvetoon hän muistutti, että vuokrasopimuksen mukaan lämmintä vettä piti olla talossa tarjolla. Noina merkittyinä päivinä vettä ei ollut ja pomo joutui käymään hotellissa suihkussa. Pomo kyseli vähemmän ystävälliseen sävyyn, että kuinka ison laskun hän voi näistä vuokraisännälle laittaa. Eteen tuli se ainoa hetki, kun puudelia kanniskeleva pikitukkaisäntä mulkaisi vaimokettaan ja näytti että nyt turpa kiinni. Lopputulos oli, että ehdollinen tuhansien dollareiden jälkilasku haudattiin ja valkorosvojoukkio maksoi elokuun sähköistä 150 USD ja osti uuden jääkaapin taloon. Vanhan valkorosvojoukkio vei mennessään. Siellä se uudessa asunnossa jatkaa toimintaansa ja hyvin jatkaakin.

Mitä tästä opimme? Pikitukat ovat petkuttajia ja huijareita? Valkorosvot typeriä ja höveleitä? Valkorosvot ovat typeriä natsirasisteja jotka kyykyttävät paikallisia tummahipiäisempiä asukkaita? Ei suinkaan. Valkorosvojoukkiolla oli hyvin tiedossa, että tuon pikitukkamamman tytär oli muuttamassa taloon lähes saman tien. Mamman tarkoituksena oli vedättää aiheettomat korjaukset valkorosvojoukkion piikkiin, jotta tyttären muutto kävisi nopeammin. Mamma tiesi tämän toki ennestään. Nykyasunnossa on Pikitukilla kovin ahdasta, kun on vanha pariskunta ja tytär muksuineen ja mahdollisesti muutakin sukua jakamassa yhteisöllisyyttä ja tiivistä tunnelmaa. Jos valkorosvojoukkion pomolla ei olisi ollut tuota valttikorttia hihassaan, lauantai olisi kulunut tapellessa ja sopimusta ei olisi tullut. Kas kun kamat ovat paketissa ja mihinkään ei voi lähteä, niin ajatuksena oli kypsyttää valkorosvojoukkio maksamaan ja saada muutama tonni helppoa rahaa. Tällä kertaa vedätys ei onnistunut, ja mamma saa ihan rauhassa korjailla omaan piikkiinsä kuuluvia juttuja, jotta tyttärellä olisi hyvä olla.

Mulkkujja eri puolilta maailmaa. Valkorosvo tietää nyt, miltä myanmarilainen mulkku näyttää, mutta kuvaa ei ole. (c) Naurulokki.com

Niinhän se on, että mulkkuja on siellä ja täällä, ja joillakin on vielä mulkku jalkojensa välissä, toisilla mulkuilla taas ei.

Maanantaisin & mulkkumaisin uudisasuntoterveisin,

Valkorosvo