44. RAJAT KIINNI!

Päivää,

Valkorosvo rikkoo pitkään kestäneen radiohiljaisuuden ja kiusaa kumpaakin lukijaansa uudella tarinalla. Radiohiljaisuuteen on ollut monia syitä. On ollut kiirettä, on ollut töitä ja lomallakin on oltu.

Sivusilmällä mediaa seuraten on tullut havaittua, että Suomi on muuttunut ohipuhujien maaksi. Jokaisella on oma pikku totuutensa, jonka ympärillä pyöritään piirileikkiä ja potkitaan erimieliset pois hiekkalaatikolta. Ei siinä mitään, kaikkihan me olemme lapsia olleet. Enemmänkin huolestuttaa yllättävän isoksi äitynyt ennakkosensuuri – tai siis toimituksellisiksi valinnoiksi noita temppuja, tietojen pimityksiä ja muuta pientä toimintaa yleensä kutsutaan.

Valkorosvo veresti parin vuoden takaisia muistoja ja vieraili pikaisella kokousmatkalla Nepalissa, Pikitukkien kotimaassa. Nepalista Valkorosvo on kertoillut enemmänkin tarinoita kokoelmassa ”Valkorosvo ja Pikitukka”, josta tämä blogikin on nimensä saanut. Kirjaa voi kysellä hyvin varustetuista kirjakaupoista ja nettikirjakaupoista.

Mutta asiaan. On kulunut melko tarkkaan kaksi vuotta siitä, kun Valkorosvo karisti Nepalin tomut jaloistaan ja muutti muualle. Kolmen päivän pikavierailulla tuli sen vuoksi huomattua aika yllättäviä juttuja. Tribhuvanin lentoasema Katmandusssa oli ulkoisesti saman näköinen kuin ennenkin. Ja saman hajuinen myös. Maahanmuuttoupseerit olivat saaneet uudet tiskit ja ainakin osaan tiloista oli ilmestynyt kokolattiamatto. Pientä parannusta siis.

Kaduilla kulkiessa Valkorosvo törmäsi paradoksiin. Maanjäristyksen jäljiltä voisi olettaa, että kaupunki muistuttaisi Berliiniä Toisen Maailmansodan loppuvaiheissa, vaan kun ei. Katmandu on nykyisin paljon siistimpi kuin kaksi vuotta sitten. Kadut voi tunnistaa kaduiksi ja talot – no, ne ovat samanlaisia kuin aiemminkin. Syy moiseen selvisi tuttujen kanssa illastaessa. Viime vuoden lokakuussa astui voimaan nippu uusia säännöksiä. Aiemmin roskienkerääjät hakivat roskat taloista, dyykkasivat ne, ja kaikki kelvoton heitettiin kadunvarteen. Tästä ”palvelusta” asuntojen omistajat maksoivat roskienkerääjälle. Lopputulos oli ilmiselvä: kadulle jääneen roskakasan pöyhivät ensin laitapuolen kulkijat, sitten koirat, lehmät ja lopuksi rotat. Jäljelle jääneen kelvottoman muovipitoisen roinan korttelin vanhin tuikkasi aamuyöllä tuleen. Sen vuoksi Katmandussa näki pari vuotta sitten varhain aamulla katujen kulmista nousevia savupatsaita. Enää näin ei onneksi ole, vaan jätteiden kerääjät saavat rahansa vasta kun kuorma on toimitettu keräyspisteeseen. Keräyspisteiden kautta jätteiden jälkikäsittely hoidetaan organisoidusti ja lopputuloksena on vähitellen puhdistuva Katmandun laakso.

Maanjäristyksen jäljet ovat pitkälti kadonneet ja Pikitukkien elämä jatkuu kuten ennenkin. Kaupungilla kulkiessa Valkorosvo näki vanhan työpaikkansa kahden vuoden takaa. Talo oli paikallaan, mutta tyhjillään. Maanjäristyksessä monet rakennukset vaurioituivat niin, että ne on laitettu käyttökieltoon. Ulkoisesti rakennukset näyttävät olevan kunnossa, mutta sisäisiin rakenteisiin on tullut murtumia ja romahdusvaara on ilmeinen. Tällaisen talon hajoamiseen riittää pienikin järistys ja niitä Nepalissa on päivittäin.

Kuten Valkorosvo aikanansa kertomuskokoelmassaan kirjoitti, kansat saavat aina sellaiset poliitikot kuin ansaitsevat. Suomessa on käynyt juuri näin, mutta nepalilaisilla on käynyt huonompi tuuri. Mikään kansa ei ansaitse niin läpeensä lahjottuja ja surkeita poliitikkoja kuin Nepalissa on viimeisinä vuosikymmeninä ollut.

Hyvänä esimerkkinä nepalilaisten poliitikkojen touhuilusta käy maan uusi perustuslaki. Tämä tarina ei ole Suomessa uutiskynnystä ylittänyt, koska ilmeisesti Susanna Penttilän Kardashianin siskoksilta kopioima tiukka mekko kerää enemmän klikkauksia eikä aiheuta poliittista kalabaliikkia tai rasismikortin heittelyä. Perustuslakia sorvattiin Nepaliin kaikenlaisten parlamenttien ja komiteoiden toimesta kaiken kaikkiaan liki parikymmentä vuotta. Nepalissa asuu monia etnisiä kansoja ja näiden kesken sorvattu kompromissi ottaa tietenkin aikansa. Tällä kertaa aika oli pitkähkö.

Nepalin perustuslaki muistuttaa jossain määrin suomalaista Sote-puuhastelua. Kummassakin tapauksessa maa halutaan jakaa alueisiin ja alueiden sisällä saavuttaa jonkin tasoinen itsehallinto. Sote on kerrottu lehdissä, mutta Nepalissa perustuslain kaikkein hankalin asia oli määritellä jokaiselle etniselle kansallisuudelle oma alueensa, eli jakaa maa hallinnollisiin alueisiin siten, että jokainen saisi omansa. Alueiden rajoista käytiin uuvuttavaa polemiikkia, mutta lopulta syntyi kompromissi, joka kelpasi kaikille. Tai lähes kaikille.

Yksi näistä etnisistä ryhmistä on hyvin intialaismielinen ja ilmeisesti Intiasta peräisin, mutta asuttaa Nepalin puolella Intian vastaista raja-aluetta. Tämä poppoo ei ollut tyytyväinen uuteen perustuslakiin, koska uuden lain myötä heimo olisi jakaantunut kahdelle alueelle. Tästä syntyi tietenkin iso meteli ja Intia käyttäytyi kuten Venäjä: ”kansalaisemme ulkomailla ovat vaarassa, rientäkäämme siis auttamaan.” Intialaiset eivät tietenkään marssineet Nepaliin tunnuksettomissa sotilasvarusteissa putinmaiseen tapaan, mutta tukivat heimoveljiensä pyrkimyksiä ja saatiin aikaan kunnon Rajat kiinni -mielenosoitus.

Nepal on riippuvainen tuontitavarasta, erityisesti polttoaineista ja kaasusta. Tämän pikku välikohtauksen seurauksena Katmandun alue joutui saartoon eikä polttoainerekkoja päästetty maahan. Koska Intian ja Nepalin raja on avoin molempien maiden asukkaille, virallisia rajanylityspisteitä alettiin kiertää metsäpolkujen kautta. Vaivihkaa Nepaliin toimitettiin bensaa 20 litran kanistereissa. Yhtä sellaista Pikitukka kanniskelee päänsä päällä ja saa hyvän tilin reissustaan. Polttoainepulan vuoksi musta pörssi kukoistaa: bensan hinta on 3 USD / litra, jos sitä on lainkaan saatavilla. Huhut leviävät äkkiä ja jos bensaa jossain on, jakelupisteelle syntyy äkkiä puolentoista kilometrin jono. Jonossa saattaa kulua 24 tuntia ja sen lopputuloksena mopoon saa bensaa ehkä 10 USD:n edestä. Taksikyytien hinnat ovat kymmenkertaistuneet parin vuoden takaisista ajoista. Kriisin alkuvaiheissa polttoainepula oli niin paha, että jopa maahan saapuvia lentokoneita ohjeistettiin tankkaamaan jossain muualla, Nepalissa kun ei kerosiinia ollut.

Kaasu on myös iso ongelma. Nepalissa ei sähköhelloja juurikaan käytetä, vaan ruoan valmistus tapahtuu joko nuotiolla tai kaasukeittimillä. Rajan sulkeutuminen aiheutti sen, että 15 kg:n kotitalouspullo kaasua maksaa nyt noin 80 USD. Normaaliaikoina samainen pullo maksaa ehkä 10 USD. Jos hinnat suhteuttaa Suomen palkkatasoon, bensan litrahinta Suomessa olisi 15 euron paikkeilla ja grilliin hommattava kaasupullo hinnoiteltaisiin 300 euron nurkille. Kaasua käytetään myös lämmittämiseen. Parhaillaan Nepalissa eletään vuoden kylmintä aikaa. Silloin Katmandun laaksossa lämpötila saattaa hetkittäin laskea jopa nollan alapuolelle. Polttoainepula näkyy myös siten, että kadunvarsipuista alimmat oksat ovat mystisesti kadonneet. Kun muutakaan ei ole, otetaan puuta sieltä mistä saadaan, pistetään nuotioksi, tehdään ruokaa ja lämmitellään.

Tavarakuljetukset Nepaliin pysäytettiin melkein saman tien kun uusi perustuslaki tuli julki. Virallisesti sitä ei tietenkään sanota, mutta vaikuttaa kovasti siltä, että Intia etsiskeli sopivaa tekosyytä puuttuakseen Nepalin sisäpolitiikkaan ja yksi Nepalin metelöivä vähemmistökansallisuus tarjosi tähän oivan tilaisuuden. Tällä hetkellä koko maa on siis yhden vähemmistökansallisuuden panttivanki. Poliittista umpisolmua on koetettu ratkoa jo pitkään, ja nyt alkaa näyttää siltä, että kompromissiratkaisu syntyisi pikapuoliin ja rekkaralli Intian rajan yli voisi taas alkaa.

Paikallisten tuttujen kanssa jutellessa Valkorosvo muisti taas, kuinka ihmisiin ja kansallisuuksiin voi suhtautua monin tavoin. Nepalissa nk. valtaeliitti ja poliittinen eliitti suhtautuvat valtaosin myönteisesti Intiaan. Syy on ilmeinen: tukeva nippu rupioita edesauttaa oikeanlaista päätöksentekoa. Ja kun on rahoissaan, niin mikäs siinä on ollessa, vaikka ympäristö ei olisikaan paras mahdollinen. Monet muut sen sijaan vihaavat Intiaa sydämensä pohjasta, eivätkä voi sietää tilannetta, että maailman väkirikkain maa harrastaa rupiapohjaista kolonialismia valvoessaan muun muassa energian saantiin liittyviä etujaan.

Jollain tapaa nepalilaisten suhtautuminen intialaisiin muistuttaa Suomessa käytävää suvakki - rasisti -keskustelua. Kummassakin tapauksessa juoksuhaudat on ehditty kaivaa syviksi ja betonoida kunnolla. Yksisilmäisyys vaivaa kumpaakin keskusteluosapuolta ja näin kauempaa katsellen silmät kiiluen käydyt puolesta ja vastaan -keskustelut näyttävät ja kuulostavat naurettavilta.

Yhteistä Nepalille ja Suomelle on myös se, että kummassakin maassa kansan asioista päättää eliitti, ja tehdyt päätökset eivät suurimmalta osaltaan vastaa kansojen tahtoa; päätöksiä tehdään/joudutaan tekemään pitäen aina mielessä se, mitä naapurimaa/EU/joku muu meistä ajattelee. Lopputuloksena tuo asioista päättävä kuohukerma etääntyy kansasta ja hukkaa kosketuksensa tavalliseen arkielämään. Poliittisen eliitin mielestä kansalainen muuttuu älykkyydeltään nautaa vastaavaksi hallintoalamaiseksi.

Merkittävä ero Nepalin ja Suomen välillä on se, että Suomessa ns. virallinen media on muuttunut vallan vahtikoirasta vallan sylikoiraksi. Nämä pikkupuudelit, joita myös mediayhtiöiksi kutsutaan, toimivat lähes kritiikittä poliittisen eliitin äänitorvena ja koettavat journalismin nimissä suodattaa kaiken sellaisen tiedon pois, joka jollain tapaa olisi kriittistä tai tarjoasi toisenlaista näkökulmaa. Nepalissa poliitikkojen tekemiset ja lahjusepäilyt ovat median leipää. Surkeat päätökset haukutaan pystyyn ja tekijöitä päätösten takana analysoidaan ja arvostellaan avoimesti. Nepalissa lehdistö toteuttaa sitä tehtävää, joka sille kuuluu.

Näin tällä kertaa. Työkiireiden vuoksi seuraava päivitys saattaa viivästyä, vaan eihän sitä koskaan tiedä.

Poliittisrasistishimalajamaismaisin terveisin,

Valkorosvo

43. RANTA(VALKO)ROSVOT

Päivää taas,

Rouva kävi pikavisiitillä Myanmarissa ja ihmetteli mikä maa tämä oikein on. Rouvan luvalla Valkorosvo kertoo hieman tästä vierailusta matkoineen kaikkineen.

Jospa aloitettaisiin matkustamisesta Myanmariin. Nykyisin se on turistille helppoa. Netistä löytyy sivu, jonka kautta voi anoa maahan turistiviisumia. Se oikeuttaa majailemaan maassa muutaman viikon ja on myöntämisestään voimassa 90 päivää. Ennen internet-aikaan siirtymistä samanlaisen lapun sai täyttää Yangonin kentällä maahan saapuessa. Silloin piti olla mukana huolellisesti säilytetty ja taittamaton 50 dollarin seteli. Ryppyinen ei kelvannut, ja jos seteli oli isompi, vaihtorahoja ei saanut. Pienemmistä dollareista kasattu 50 dollarin yhteissumma ei myöskään läpäissyt maahanmuuttoupseerin seulaa.

Suomesta lähtiessä matkustamiseen on parikin tapaa. Ikävä kyllä, Valkorosvo antaa pyyhkeitä Finnairille, ja ainakin omasta mielestään ihan syystä. Kun Finnairia käyttää, jää epäselväksi haluaako se olla premium-lentoyhtiö vai halpalentoyhtiö. Tympeähkö palvelu, tarjoilujen laatu ja erinäiset omituisuudet viinaksien tarjoilussa (väkevät maksavat aina, viiniä saa ilmaiseksi ruoan kanssa, samoin olutta, muuten maksusta) viittaisivat halpalentoyhtiöön. Hinnat, myös kanta-asiakkailta vaaditut, viittaavat puolestaan vahvasti premium-lentoyhtiöön. Ihan näihin kokemuksiin perustuen valkorosvopariskunnan matka Myanmariin tehtiin käyttäen Thai Airways –yhtiötä. Siellä ei moisia omituisuuksia ole, koneet ovat parempia, matkahinnat kohdallaan ja palvelu toiselta planeetalta. Myös matkalaukut saa kertaselvityksellä perille asti, toisin kuin Finnairin palveluksia käytettäessä.

Thai Airwaysilla siis lennettiin ja reitti oli Helsinki – Tukholma – Bangkok – Yangon. Moni saattaa kuvitella, että tuo Tukholmaan poikkeaminen on rasittavaa ja pidentää matkaa. Varsinkin Finnair propagandassaan kehuu olevansa nopein portti Aasiaan. Väärin. Lento Tukholmaan kestää tunnin ja Arlandan lentokenttä on huomattavasti viihtyisämpi kuin Helsinki-Vantaa. Arlandassa on tarjolla ruokaa ja juomaa järjelliseen hintaan verrattuna Helsinki-Vantaan törkeästi ylihinnoiteltuihin nahkeisiin sämpylöihin ja kaupungin kalleimpaan olueen. Muutahan ei Helsinki-Vantaalla voi edes ajatella juovansa, muuten tulee matkakassaan melkoinen lovi. Jos Tukholma ei miellytä, Kastrupin kenttä Kööpenhaminassa on myös vakavasti otettava vaihtoehto.

Lento Tukholmasta Bangkokiin kestää yhtä kauan kuin Helsinki-Vantaalta, joten pieni pistäytyminnen länsinaapurissa ei ole ollenkaan haitaksi. Päinvastoin, se auttaa paremmin orientoitumaan matkaan kaikin puolin. On viihtyisämpää odotella jatkolentoa, kun syö ja nautiskelee kohtuullisesti vailla suomalaista yltiökyttäämistä. Lento kesti mitä kesti ja perille Yangoniin saavuttiin aikataulun mukaisesti, myös laukut tulivat samassa koneessa. Maahanmuuttoupseerit syynäsivät papereita ja olivat niihin sen verran tyytyväisiä, että sallivat maahantulon.

Vierailun alkupäivinä katseltiin turistinähtävyyksiä ja vierailtiin Shwedagon Pagodassa, josta löytyy iltavalaistuskuva blogin alkupuolen päivityksistä. Paikalla vierailijoille tiedoksi, että on hyvä selvittää oman syntymänsä viikonpäivä. Pagoda on ympäröity pikku patsailla, joista jokainen edustaa yhtä viikonpäivää tai jonkin tietyn päivän aikaa. Kyseisen patsaan valeleminen viidellä vesikupillisella tuo onnea loppuelämäksi. Valkorosvopariskunta löysi oikeat patsaat ja lotrasi asianmukaiset patsaat oikein huolella.

Shwedagon Pagodan päätorni

Päätornilla on monia lapsia...

Viikonlopun aikana rouvalle selvisi myös, että aivan kaikkia suomalaisten lääkärien tarinoita ei kannata sellaisenaan uskoa. Suomessahan lääkärit aina toimittavat, että kesäkuumalla pitää juoda tolkuttomasti vettä. Ohje voi päteä Suomessa, mutta Myanmarissa ei. Kun ilmankosteus lähentelee 100% ja lämpötila huitelee 35 asteen nurkilla, on kuin olisi jatkuvasti huonosti lämmitetyssä saunassa. Iholta haihtuu huomaamatta kaikkea muutakin kuin vettä. Sen vuoksi pelkän veden litkiminen ei ole hyvästä: se vain laimentaa jo entuudestaan pielessä olevaa hivenainetasapainoa. Vetta pitää toki juoda, mutta maltillisesti. Sen lisäksi pitää juoda vähän muutakin ja syödä suolaista ja makeaa. Muuten saattaa iskeä hillitön pääkipu ja muita auringonpistoksen oireita. Sateenvarjoa on syytä käyttää päivänvarjona, sillä saunakosteudella ryyditetty korkealta paistava aurinko on hyvin petollinen. Herkkäihoinen saattaa palaa muutamassa minuutissa ja päähän kohdistuva paiste ilman suojaa voi aiheuttaa ikäviä oireita.

Isotooninen juoma, johon Myanmarissa vieraillessa on syytä tutustua veden sijaan.

Maanantaiaamuna klo 05.30 valkorosvopariskunta aloitti matkan rannalle. Kohteena oli paikka nimeltä Ngwe Saung Myanmarin länsirannikolla. Sinne pääseminen vaatii 7 tunnin automatkan, kilometreinä kohteeseen on etäisyyttä noin 250 km. 1-2 tuntia ajasta kuluu siihen, että pääsee ulos tai sisään Yangonista/Yangoniin. Loput, noin 5 tuntia, auto köröttelee Irrawaddy-joen suistoalueen halki. Käytännössä Myanmar Yangonista länteen on pitkälti suota tai vedenpeittämää alavaa maata, joka kuivana kautena paljastuu. Suistoalue on tasaista, kunnes saavutaan rannikon läheisyyteen. Siellä on matalahko vuori/kukkulajono, jonka poikki tie kiemurtelee jokusia kilometrejä. Kukkulajonon toisella puolella alkaa kymmeniä kilometrejä pitkä Andamaanien meren valkoinen hiekkaranta. Kuten kuva kertoo, Googlen navigaattori on reipas optimisti.

Navigaattori on hyvin optimistinen

Valkorosvopariskunnan majapaikkana toimi kompleksi nimeltä Ngwe Saung Yacht Club, mikä sinällään on ihan komea paikka. Sesongin ollessa aluillaan vierasmäärä oli pienehkö. Ensimmäisenä yönä kompleksissa oli kolme vierasta, eli valkorosvopariskunta ja yksi muu. Toisena yönä paikalle pölähti jokunen kovaääninen kiinalainen joukon jatkoksi. Tätä taustaa vasten oli huvittavaa, että joka paikassa palloileva henkilökunta aina uskollisesti kattoi kompleksin ravintolaan pöydät 50 hengelle. Jos ei ole oikeaa työtä, voi ilmeisesti tehdä turhaa työtä. Palvelu oli toki huippuluokkaa. Ainoa ovi, mitä joutui availemaan, oli valkorosvopariskunnan huoneiston ovi. Millekään muulle ovelle ei ehtinyt niin nopeasti, etteikö paikallinen Pikitukka olisi ollut pitelemässä sitä auki.

Valkorosvopariskunnan majapaikka oli rantaa lähinnä oleva huoneisto alhaalla vasemmalla

Ngwe Saung Yacht Club on tarjonnaltaan lähellä länsimaisia standardeja juomineen, ruokineen ja palveluineen. Siksi onkin shokeeraavaa, kun käpppäilee hotellin portista 50 metrin päässä sijaitsevaan lähikylään. Sieltä ei löydä muuta länsimaalaista kuin kuhmuisia Coca Cola –purkkeja. Paikallisten kanssa haasteleminen rajoittui pitkälti elekieleen; valkorosvopariskunnalla ei ole burman kieli hallussa, muttei paikallisiltakaan englanti taitu.

Andamaanien meren rannnalta kerättyjä simpukankuoria

Rouva kastelee varpaitaan Andamaanien meressä mieluummin kuin Itämeressä, jos vain valita saa...

Voi hyvin kuvitella, että Myanmarin länsirannikko muuttuu jossain vaiheessa turistiparatiisiksi. Tuolla alueella on kymmeniä kilometrejä koskematonta valkoista hiekkarantaa ja hotelleja vain joissain paikoissa. Tunnetuin alue lienee hieman pohjoisemmassa sijaitseva Napali Beach, jonka läheisyyteen pääsee Yangonista lentämällä. Ngwe Saungin alueelle joutuu matkustamaan aina autolla. Lähimmässä kaupungissa, Patheinissa, on lentokenttä, mutta se on nykyisin suljettu. Alueelle rakennetut hotellit tietävät mitä raha on ja kuinka arvokasta se on. Lähes poikkeuksetta merenrantaan sijoitetut majoitus- ja ravitsemusliikkeet pyytävät noin 200 dollaria yöltä ja kaikkien ravintoloiden menut on hinnoiteltu dollareissa.

Paikalliseen eläinmaailmaan valkorosvopariskunta sai tutustua vähän siellä ja täällä. Gekot muistivat tiksuttaa niin sisällä kuin ulkona. Nuo sisiliskoa muistuttavat, mutta imukuppivarpailla varustetut mustasilmät ovat sympaattisia otuksia. Näiden lisäksi valkorosvopariskunta sai tutustua burmalaiseen kärpäsenseisojaan lähietäisyydeltä. Nämä sammakot jaksoivat liikkumatta vahdata puoli tuntia rappusten raosta ennen kuin uskaltautuivat näkösälle. Niiden strategia on olla täysin liikkumatta ja odottaa, että kärpänen lentäisi suuhun.

Burmalainen kärpäsenseisoja. Etummainen sammakko on ollut kuvanottohetkellä liikahtamatta jo melkein tunnin....

Sanotaan, että naisten elämä on hankalampaa kuin miesten. Voi pitää paikkansa, tai sitten ei. Myanmarissa naisten elämä on siinä mielessä hankalampaa, että julkisten vessojen taso poikkeaa jonkin verran länsimaisista. Menomatkan jälkeen rouva ilmoitti yksikantaan, että kun palataan Yangoniin, niin sillä matkalla hän ei sitten vessassa käy. Lähtöaamuna Valkorosvo ehdotti lähtökaljoja hotellin baarissa ja jäi miettimään, että miksi sai melkein käsilaukusta päähänsä.

Ihan siistin näköistä, mutta käypä toiletin puolella...

Loman loppupuolella valkorosvopariskunta palloili tutkailemassa Yangonin shoppailutarjontaa. Sitä riittää, mutta valikoimat ovat loppujen lopuksi melko suppeat; monta erilaista paikkaa tarjoilee samantapaista tavaraa. Yksi paikka on kuitenkin ylitse muiden ja sinne jokaisen turistin on mentävä käymään. Se on Bogyoke Market kaupungin keskustan läheisyydessä, Myanmarin itsenäisyystaistelua johtaneen kenraali Aung Sanin mukaan nimetyn kadun varressa. Katettu basaari tunnetaan erityisesti noin sadasta jalokiviliikkeestään. Myanmarissa on omasta takaa tarjolla timantteja, rubiineja, safiireja, ametisteja ja topaaseja. Lisäksi saman katon alta löytyy kaikkea muuta mahdollista tavaraa. Hinnoista voi ja täytyy koettaa sopia. Tinkimisprosessi ei ole niin perusteellinen kuin vaikkapa Istanbulin basaarissa, mutta useimmiten hintoja voi sovitella jonkin verran.

Myanmarilaisen ja turkkilaisen tinkimisen ero on siinä, että Turkissa voi tarjota naurettavan alhaista hintaa kauppiaalle ja sitten peli vasta alkaa. Myanmarissa tinkimisessä pitää olla kohtuullinen, noin 10% loppuhinnasta voi saada pois. Jos esittää älyttömiä tarjouksia, kauppias toivottaa tervemenneeksi ja kaupanteko loppuu siihen.

Aikanaan rouva vieraili Nepalissa ja silloin hän totesi, erityisesti Delhin lentokentän jälkeen, että hän on nyt tehnyt kaksi reissua Nepaliin, nimittäin ensimmäisen ja viimeisen. Myanmarin suhteen rouva oli huomattavasti myötämielisempi ja aikoo vierailla maassa vastedeskin.

Sitä odotellessa...

Rantalomakorushoppailusimpukkaterveisin,

Valkorosvo

42. NAPPI OTSAAN VAI NAPPI HUULEEN?

Tervetuloa taas blogiin, molemmat lukijani!

Paljon on Irrawaddyssa vettä virrannut sitten viime päivityksen. On ollut työkiireitä ja lomakiireitä. Mutta nyt on Valkorosvolla taas tilaisuus heitellä muutama ajatus internetin syövereihin ikuistettavaksi. Yläkerran ukko on nyt vääntänyt hanat kiinni ja Myanmarin taivas on sininen ja pilvetön. Joitakin sateita saattaa vielä tulla, mutta nyt on alkanut noin 8 kuukauden mittainen jakso, jonka aikana sateenvarjoa voi käyttää päivänvarjona, mikä on erittäin suositeltavaa. Rouva sai pikavisiitillä vieraillessaan tästä kokemuksia.

Normipäivisin Valkorosvo heräilee puoli seitsemän aikoihin, keittelee kahvit ja lähtee ulkosalle istuskelemaan kera kännykän ja kahvimukin. Sanomalehteä kun ei ole, niin älykännykkä on korvannut aviisin näiden reissujen aikana. Tänä aamuna Uuden Suomen verkkolehdessä oli monessakin mielessä mielenkiintoinen blogikirjoitus. Pakolaisista vöyhäämisen sijasta vihreiden kansanedustaja Jyrki Kasvi kirjoitti ajatuksia herättävän tekstin doupatuista suomalaisista; noin 20% kansalaisista nappailee mentaalimömmöjä, jos ei nyt päivittäin, niin ainakin hyvin usein.

Kasvi koettaa blogissaan istuttaa suomalaista työelämää syytettyjen penkille, ja on siinä osittain oikeassa, mutta vain osittain. Kun Valkorosvo on nyt leikkinyt neljättä vuotta mamua, on syntynyt jonkin sortin perspektiivi ja näkemys tähänkin asiaan. Usein kauempaa näkee paremmin. Valkorosvo tekee tällä kertaa ja tässä päivityksessä oman analyysinsä aiheesta.

Valkorosvolla kesti noin kaksi vuotta päästä irti parista kummallisesta ajatuksesta. Kumpikin liittyy paheisiin, mutta toimii hyvänä esimerkkinä ympäristön suhtautumistavoista. Suomessa vieraillessaan Valkorosvo alkaa tuntea syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa napatessaan marketista risun tarjouskaljaa ostoskärryyn. Vielä pahemmin syyllisyydentunto alkaa kolkuttaa, jos vierailee Alkossa. ”Kansalainen: olet mitätön epäonnistuja ja luuseri käyttäessäsi päihteitä. Muista yön selkään kirveen kanssa ajetut lapset ja Turmiolan Tommin surkea kohtalo.” Terveysviranomaisten propaganda on siis vaikuttanut oikein tehokkaasti. Niin tehokkaasti, ettei tuota alitajuista syyllisyydentuntoa Suomessa asuessaan edes huomaa tai tajua. Sen ymmärtää vasta sitten, kun moisesta ajatuksesta pääsee toisenlaisen ympäristön avulla eroon.

Sama mentaalikuvio pätee tupakkaan. Tupakan suhteen Puska & Co. vain käytti huomattavasti suoraviivaisempia metodeja saadessaan aikanaan Paavo Lipposelta tukevan poliittisen selkänojan ja syntyi Savuton Suomi –ohjelma. "Kansalainen: olet mitätön epäonnistuja ja luuseri käyttäessäsi päihteitä. Muista yön selkään kirveen kanssa ajetut lapset ja Turmiolan Tommin surkea kohtalo.” Kyykytyksen määrä nortin käryttelyn suhteen alkaa jo kolkutella perustuslaissa määriteltyjä yksilönvapauden rajoja ja aiheuttaa hupaisia ja nolostuttavia tilanteita, joissa tupakanpolttajia syyllistetään entistä enemmän. Tupakoijat ovat kuitenkin kansalaisia ja yhtä tunnollisia veronmaksajia kuin muutkin, joten tällaista eriarvoistamista ei ole syytä, eikä missään nimessä pidä sietää. Mahtaisiko olla jo kansalaisanarkismin paikka?

Tupakan ja viinan suhteen holhoaminen ja rajoitukset sekä korkea verotus ovat poliittisesti ymmärrettäviä; kansanedustajat toimivat usein pelkän uskon ja luulon varassa; he kuvittelevat äänestäjien haluavan jotakin. Hyvin äkkiä luulo muuttuu todeksi, sitten lakiesitykseksi ja muutaman napinpainalluksen jälkeen laiksi. Sen jälkeen tarkastellaan puolueen kannatuslukemia taas yhdessä lukemattomista gallupeista ja ihmetellään mikä meni pieleen. Juttu on kuitenkin niin, että samanlainen asenne kuin viinaa ja tupakkaa kohtaan on omaksuttu, on käytössä monissa, monissa muissa asioissa kautta yhteiskunnan. Valkorosvo listaa tähän muutaman esimerkin. Molemmilla lukijoillani on sen verran hyvä mielikuvitus, että lisäesimerkkejä syntyy helposti.

Aloitetaan vaikkapa liikenteestä. Kun Suomessa ajaa autoa, on lähes koko ajan syyllinen olo. Koskaan ei voi tietää, rikkooko jotain lukemattomista säännöistä tai poikkeuspykälistä tai mahdollisesti nopeusrajoitusta. Jos on itsetunto sen verran kunnossa, että uskoo noudattavansa sääntöjä, jostain tuutista tulee varmasti päivystävän dosentin valitusta kuinka liikenne saastuttaa ja auto pitäisi vaihtaa vähäpäästöisempään. Tämä narina on varmaan kaikille tuttua. Valkorosvon pointtina tässä on, että yhteiskunnan sääntökokoelma melkein minkä tahansa asian suhteen on niin tolkuton, ettei sitä saa pysymään kokonaan päässään vaikka kävisi autokoulua kolme vuotta. Eihän näitä sääntökokoelmia tunnu hallitsevan juristitkaan. Esko Riihelällä nämä lienevät hallussa, mutta hän on tutkinut työkseen liikenteeseen liittyviä lakipykäliä jo vuosikymmeniä. Valkorosvon mielestä on joltisen huvittavaa, että vain suomalaisilla keskustelufoorumeilla jaksetaan ryppyotsaisesti riidellä kenellä on etuajo-oikeus jossain hieman omituisemmassa risteyksessä ja kuinka pitää ryhmittyä tietyllä tavalla ajokaistalle ja siinä sompaillessaan joutessaan mitata, että auton vasen laita on tarkalleen 6.77 cm etäisyydellä tietynlaisesta katumerkinnästä. Eihän tätä tolkun ihminen selvin päin kestä.

Kiinalainen liikenneympyrä

Tämän kummallisen mitätöimis- ja syyllistämismentaliteetin kanssa joutuu tekemisiin viimeistään tullessaan täysi-ikäiseksi ja perustaessaan perheen. Naiset ymmärtänevät tämän kappaleen paremmin, mutta Valkorosvolla on ollut tilaisuus seurata sivusta tätä touhua. Kun on ns. pulla uunissa ja onnellinen perhetapahtuma tiedossa, tuleva äiti pääsee ruokkimaan yhteiskunnan lihamyllyä, jota myös neuvolajärjestelmäksi kutsutaan. Ei kannata käsittää väärin, neuvolajärjestelmässä on hyviäkin puolia, mutta mikä on jäänyt tässä suhteessa päällimmäiseksi mieleen oli se, kun terveydenhoitaja mittaili maha-asukkia ja kaivoi taulukoitaan esiin. Jos ihmisen itu ei ollut juuri käppyröiden keskiarvon kohdalla, neuvolatädin otsa meni synkeille rypyille ja sitten alkoi kuulustelu elämäntavoista sisältäen syömiset, juomiset, tupakanpoltot ja naimiset. Kuulustelun jälkeen tarjoiltiin alentavaan tyyliin elämänohjeita niin terveelliseen elämään, ettei edes Jutta Gustafsberg ole moiseen ohjelmissaan sortunut. Pääasia olisi saada tuo arvokas ihmisen itu elävänä palloilemaan maailmaan, mutta neuvolatätien kannalta pääpointti näyttää olevan äitien ja isien syyllistäminen: ”et ole tehnyt tarpeeksi, et elä tarpeeksi terveellisesti ja muutenkaan et tunnu tietävän tästä asiasta yhtään mitään. Me, asiantuntijat, tiedämme tästä asiasta kaiken.”

Kun lapsi pääsee tarhaan, syyllistäminen ja mitätöiminen jatkuu. Lapsen on päästävä virikkeelliseen ympäristöön ja ainoat kelvolliset tahot järjestämään tämän, ovat vuosikausia yliopistossa opiskelleet leikitystädit, joita lastentarhanopettajiksi kutsutaan. Ainoastaan he ovat oikeita henkilöitä mittaamaan lapsen kehitystä ja samaan syssyyn toteamaan, että vanhemmat eivät hoida kasvatusvelvollisuuttaan kunnolla. Tarhan jälkeen ihmisentaimi pusketaan peruskoulu-nimiseen tasapäistämisputkeen ja sama jatkuu:reissuvihkon korvannut Wilma ei sisällä muuta kuin valitusta, kuinka lapsi on taas tehnyt sitä ja tätä ja kuinkahan sen kotikasvatuksen laita mahtaa ollakaan,kun ei sitä eikä tätäkään osata?

Ainoa mitätöimisestä suhteellisen vapaa jakso osuu teinin itsenäistymisvuosille samoihin aikoihin kun kouluttaudutaan ammattiin. Mutta työelämä kutsuu jo...

Kuten Kasvi blogissaan esitti, työelämässä on Suomessa ongelmia. Valkorosvo ei sitä kiistä. On ongelmallisia työpaikkoja ja sitten on näitä vähemmän ongelmallisia. Valkorosvo voi tämän suhteen kertoa vain omista kokemuksistaan. Poliitikkojen rakastamissa suuryrityksissä, kuten esimerkiksi Nokia mahtivuosinaan, työn ulkoiset puitteet olivat erinomaiset: hienot rakennukset, oivat työtilat ja prosessit kunnossa. Ongelma olikin se, että kyseiset työpaikat olivat virastoja, joissa jotakin tuli tehtäväksi jostain ja tehtävä oli useimmiten jokin Excel-taulukko. Kun se oli tehty, ei ollut mitään havaintoa mitä sille sen jälkeen tapahtui. Päämäärättömyys ja se, ettei näe työnsä tuloksia lainkaan alkavat aika pian stressata ja ahdistaa. Työn määrä ei ole ongelma, vaan se, miten työnsä mieltää ja ymmärtää sen tulokset. Ne, jotka eivät näin ajattele, ovat useimmiten kirjoituspöytätyöläisinä julkisella sektorilla. On ihmisiä, jotka rakastavat asemaansa olla pikku rattaana isossa koneistossa. Nämä ihmiset ovat kuitenkin vähemmistö.

Jos yritys on iso, riskit ovat pienemmät ja palkanmaksu taatumpaa. Sen vuoksi monet ihmiset menevät töihin edellä kuvatun tapaisiin paikkoihin, vaikka työnkuva sotii omia haluja ja luonnetta vastaan. Pienemmissä yrityksissä työ olisi motivoivampaa, mutta riskit kovemmat. Suomessa on poliittisin päätöksin järjestelty asiat niin, että suuryrityksien menettelytapoja ja velvoitteita sovelletaan samanlaisina pienyrityksiin. Tämän aiheuttamat hankaluudet ja kulungit ovat johtaneet siihen, etteivät pk-yritykset ole kovin innokkaasti palkkaamassa uusia käsipareja, ja oman yrityksen perustaminen nähdään niin suurena riskinä, että se tehdään vain pakon edessä.

Jos nyt ajattelee, miksi mentaalimömmöt ovat niinkin kovassa käytössä, Valkorosvo pitää pienenä ihmeenä, ettei käyttäjiä ole kuin 20% kansasta. Tai voihan olla niin, että loput onnistuvat turruttamaan negatiiviset tunteensa ottamalla erinäisiä tuoppeja. Tätä helpotustapaa ei voi kovin hyvin tilastoida, kiitos Viron.

Loppukaneettina Valkorosvo haluaa huomauttaa, että suomalaistyyppistä alentuvaa kohtelua, ahdistamista ja mitätöintiä ei samassa mitassa ole todennäköisesti missään muussa maailman maassa. Joka paikkaan ja joka asiaan ulottuva kuristava holhoaminen ja oman elämänsä asioista päättämisen estäminen suomalaisessa laajuudessa ei tulisi edes kyseeseen näissä nk. kehittyvissä maissa, missä Valkorosvo on muutaman vuoden palloillut.

Näissä maissa valtion tehtävänä on turvata yleinen turvallisuus, ulkopolitiikka ja luoda elämisen perusedellytykset järkevän ja kohtuullisen säännöstön avulla. Lopusta vastaavat ihmiset ihan itse. Täällä ei ole ahdistusta, kaikki ovat kohteliaita toisilleen ja arvostavat toistensa tekemää työtä. Lääkkeiden kulutuksesta Valkorosvolla ei ole tilastoa, mutta se näyttäisi olevan melkoisen vähäistä.

Ensi kerralla toiset tarinat.

Diapamilaisburanalaisin terveisin,

Valkorosvo

41. KELLUVA KASVIMAA

- Äiti, äiti! Iskä tuli kotiin ja se haisee seminaarille!

Vanha vitsi, mutta aina totta. Viikonloppuna oli firman nk. team building. Valkorosvo ei ole aikain saatossa tajunnutkaan toiminnan laajentuneen niin paljon. Puolet naamoista oli tuntemattomia, vaan ei ole enää. Nuppiluku on jo toisella sadalla ja lisääntyy pikapuoliin.

Multikulttuurifirmassa kun ollaan, niin tuo alun tokaisu olisi varmasti totta, jos Valkorosvo olisi Suomessa. Valkorosvo oppi nimittäin olevansa rikas, tosin vasta seuraavana aamuna. Pitkä ilta kului aina ottaessa ”on the horse”, eli hevoselle ukrainalaiseen tapaan. Valkorosvo oli kyllä sujuvasti aamiaisella ja aivan ajoissa, mutta melko monta hevosenomistajaa nukkui pidempään ja käveli seuraavan päivän hyyyyvin varovasti. Pitäisiköhän Valkorosvon alkaa pitää ravitallia, oli niitä hevosia sen verran monta. Vaan olihan remmissä muitakin; ukrainalaisia, uzbekkejä, venäläisiä, turkkilaisia ja pari filippiinoakin yritti tyhjennellä pulloja. Niin ja tietysti yksi suomalainen.

Viikonloppuna tehtiin kaikenlaista, oli töitä ja vapaata niin kuin tällaisissa tilaisuuksissa tapaa olla. Valkorosvokin heitti piskuisen esitelmän noin 120-päiselle yleisölle, eli ei viikonloppu ihan pelkän mölyöljyn parissa mennyt. Se työasioista. Valkorosvo on esitellyt nimikkoblogissaan paikkoja, joissa Myanmarissa on tullut vierailluksi ja siirrytäänpä siis päivän epistolaan.

Kokoontuminen tapahtui yhdellä Myanmarin suosituimmista turistialueista, jonka nimi on Inle Lake. Se sijaitsee Shanin osavaltiossa Myanmarin itäosassa. Shan on yksi niitä alueita, joissa ulkomaalaisten liikkuminen on rajoitetumpaa. Shanin itäosat kuuluvat tuohon kuuluisaan kultaiseen kolmioon, jossa vähintään joka toisella on jonkin sortin ase aina käden saatavilla ja tapella pitää milloin mistäkin, etupäässä huumeista Thaimaan raja-alueella. Inle Laken alueelta noin 100 km itään on viranomaisten valvontapiste, ja siitä eteenpäin ei ulkomaalaisilla ole pääsyä.

Inle Lake on ehkä kuuluisin Myanmarin symboleista. Matkailumainoksissa Myanmar esitetään ”Kultaisena maana” ja samassa yhteydessä esitetään usein tämäntapaisia kuvia, joissa kalastaja soutelee yhdellä jalalla, tasapainoilee paatin perässä toisella ja heittelee verkkoa kaksin käsin. Tapa on käytössä vain Inle-järvellä ja vain mieskalastajilla. Naiskalastajat soutelevat ihan perinteisellä tavalla.

Ja kohta sumppu lentää. Annapa Ahti vähän ahvenia... (c) lifepart2.com

Eipä tarvitse anoppia tai vaimoa neuvoa soutamaan tai huopaamaan... (c) actoftraveling.com

 

Tuo soutelu on metkan näköistä touhua eikä varmasti onnistu, jos on sisäkorvan ongelmia. Valkorosvolla oli tilaisuus seurata, miten koko kalastusoperaatio toimii. Ensin soudellaan pelipaikoille ja sen jälkeen otetaan kahden käden tukeva ote airosta ja piestään järveä riuskasti voimien takaa niin että ruuhi keikkuu kaatumisen partaalla. Tarkoituksena on säikyttää kalat liikenteeseen. Sen jälkeen viskataan sumppu veteen ja toivotaan parasta. Kun pyydys tekee työtään, kalastaja samalla vähän jalkasoutelee ja samaan aikaan ohjailee pyydyksensä työtä kaksin käsin. Samaa voi tietenkin tehdä verkolla. Tai sitten voi vaan olla Putin-kyykyssä ruuhen perässä ongella. Kaikki käy.

Vaikka tämä touhu on omittu koko maan symboliksi ja turistihoukuttimeksi, se ei ole aivan koko totuus. Juttu on vähän sama kuin Suomessa: ulkomailla maata mainostetaan Lapin eksotiikalla, vaan moniko suomalainen pitää säännöllisesti poroviljelmää ja neljän tuulen lakkia päässään? Eräällä tavalla Inlen alueen asukkaat, Inthat, ovat Myanmarin lappalaisia.

Kauan, kauan sitten vuorilla asui eräs heimo. Syystä tai toisesta, todennnäköisimmin parempien elinolojen saavuttamiseksi, nämä vuoristolaiset tulivat alas laaksoon, jossa tuohon aikaan oli järjettömän iso järvi. Järven rannoilla oli jo ennestään asukkaita ja nämä eivät katsoneet kovin hyvällä, että samoille apajille änkesi uusia kulkijoita jostain kauempaa. Siitä tuli tietenkin tappelu ja sen lopputuloksena vuoristolaiset joutuivat erikoiseen asemaan: he alkoivat asua järvessä. Arvata saattaa, että kalastuksesta tuli pääelinkeino, mutta muutakin voi tehdä. Siksi blogipäivityksen nimenä on Kelluva kasvimaa. Inlen asukkaat nimittäin kasvattavat kaikenlaista tavaraa järvessä kelluvilla kasvimaillaan.

Kasvimaa ja järvenviljelijän kotiportti. Tuota kanaalia pitkin pääsisi morjestamaan...

Jos ei ole paikalla käynyt, on vaikea käsittää miten tämä homma toimii. Toimii se kuitenkin, mutta ei ilman sivuvaikutuksia. Nykyisin Inle-järvi on jakautunut kahtia ja molempien puoliskojen välissä on joki.

Opastaulu majapaikassa. Valkorosvo majaili tuon ylemmän järven pohjois- ja länsirannalla.

Aiemmin järvi on ollut yhtenäinen ja pinta-alaltaan paljon isompi kuin nyt. Kasvanut asukasmäärä järven ympärillä, peltojen kulottaminen ja turismi ovat yhdessä aiheuttaneet sen, että keskisyvyydeltään 2-3 metriä olevan järven ravinnekuorma on rajusti kasvanut ja vuorilta virtaavien jokien vesimäärä on vähentynyt. Vaikka alue on julistettu suojelukohteeksi, järvi on alkanut kokea samaa kohtaloa kuin Aral; se kutistuu hiljalleen. Leväkasvustot valtaavat alaa, koska keskisyvyys on niin pieni. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua Inlestä on saattanut tulla suota. Vihreät, jotka ovat alkuperäiskulttuurien ystäviä, kokevat tässä varmaan pahan dilemman. Inleläiset järviviljelijät asuvat luonnonmukaisesti kelluvilla ruoholautoillaan tai jalasmökeissään ilman sähköä ja mukavuuksia. Asumisjätteillään he kuitenkin vauhdittavat järven hidasta tukehtumista. Kumpi pelastetaan: asukkaat vai järvi? Laitetaanko ikiaikainen kulttuuri sileäksi ja saadaan katsella järven pintaa, vai annetaanko ihmisten jatkaa elämäänsä ja katsotaan kuinka järven lopulta käy? Siinäpä sitä miettimistä.

Järven asukkaat, Inthat, asustavat enimmäkseen järven/maanviljelijöinä puutarhojensa keskellä. Järven rannalla on pari kaupunkia, joissa harjoitetaan muitakin elinkeinoja. Valkorosvo vieraili yhdessä näistä kaupungeista. Matkailu Inle-järvellä on mielenkiintoinen kokemus. Tasapohjainen, teräväkeulainen 7- tai 15-metrinen ruuhi saa aika kyytiä yksisylinterillä dieselmoottorilla. Potkuri lennättää ilmaan sekä vettä että leväsilppua, noilla paateilla kun voi ajaa suoraan levälautoista ylitse. 

Pari kiikkerää burmalaista ruuhta lepotauolla. Valkorosvo reissasi oikeanpuolimmaisella.

Potkuri ja voimansiirto ovat sen verran karkeaa tekoa, ettei tarvitse huolehtia levälauttaan jumiutumisesta. Järviviljelijät keräävät muuten ruuhiinsa leväkasvustoja ja kuskaavat ne kasvimailleen. Kasvimaat puolestaan on bambukepeillä ankkuroitu paikalleen ja kas, kelluva kasvimaa on syntynyt. Tulvia ei tarvitse pelätä. Kun vesi nousee, kasvimaa nousee. Ja kun vesi laskee, kasvimaa laskee myös. Kasvimaat ovat varsin tuottoisia, mutta aikain saatossa ne muuttuvat kovaksi maaperäksi ja järvi kutistuu.

Vaan se järvikaupunki. Pienelle saarentapaiselle oli rakennettu mielenkiintoinen keskittymä. Sama firma oli veneveistämö, sikaritehdas ja matkamuistomyymälä. Inlellä käytetyt veneet tehdään teak-puusta. Käsityönä. Valkorosvo tarkoittaa todellista käsityötä, sillä veneen rakennus alkaa sillä, että laudat sahataan justeerilla teak-hirrestä. Ja jos ette tiedä, teak on sen verran kovempaa puuta, että justeeria saa teroitella melkoisen usein...

 

Minkähänlaisen tukkilaislaulun Reino Helismaa tästä sanoittelisi?

Valkorosvojoukkio kyseli miten kauan veneen tekeminen kestää. Vastaus oli melkoisen yllättävä. 15-metrinen paatti turistikäyttöön ottaa 2 viikkoa. Normaali 7-metrinen kalastusvene valmistuu 5 päivässä. Veneen tekeminen on suoraviivaista. Laudat taivutetaan muotoonsa ja saumat käsitellään erikoistervalla, ja siinä se.

15-metrinen lähes valmis yksilö. Sillä taas muutama turisti kulkee mukavasti paikasta toiseen.

Sisällä rakennuksessa oli sikaritehdas. Mammat pyörittelivät burmalaisia sikareita ja pakkasivat niitä pieniin laatikoihin. Sikareissa on melko erikoinen maku, sillä tupakan lisäksi niissä on mausteena punaviiniä, riisiviiniä, tähtianista, ruskeaa sokeria ja muutamaa muuta ainetta. Pitihän noita paketti ostaa.

Sikaritehdas

Lopputuotos

 
Valkorosvo epäilee, että ruorijuoppous on Inle-järvellä yleistä; kapakkaan täytyy mennä veneellä ja sitten ottaa vähän mölyöljyä ja kotiinkin olisi päästävä. Takseja ei veden päällä kulje, mutta jokaisella on oma vene, sillä ei tuossa bambutolppien päälle kyhätyssä bambu-Venetsiassa muuten pärjää.

Kapakka ja jotakin muuta. Valkorosvo jäi miettimään, mitä tapahtuisi jos täällä olisi suomalaistyylisiä portsareita poistamassa asiakkaita anniskelutiloista...

Bambu-Venetsia

Järviviljelmät ovat yllättävän isoja, sen Valkorosvo huomasi paluumatkalla. Kelluvien viljelmien reunalla on tienviittoja, jotka osoittavat kohden hädin tuskin paatin mentäviä kanavia kaksimetrisen kasvuston keskellä. Vene singahtaa kanavaan ja alkaa reilun kilometrin mittainen labyrinttimatka, ennen kuin tullaan kovalle maalle lomaresortin rantaan.

Jossain tuolla ruohikon keskellä se kanaali luuraa...

Ja labyrintin päässä häämöttää resortin ranta & kova maa

  

Viikonloppu oli sekä työ- että turistimielessä mielenkiintoinen kokemus. Ilmat suosivat ja moni poltti itsensä aika pahasti. Inlen aurinko on purevampi kuin alamailla. Koko järvialue on lähes kilometrin korkeudella merenpinnasta kahden vuorijonon välissä. Uima-altaalla ei kannata istuskella ihan noin vain, ellei halua näyttää keitetyltä ravulta. Lakin ja sateenvarjon käyttäminen ei ole mikään vitsi, niin tekevät paikallisetkin.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Paluumatka Hehon lentokentälle otti bussilla noin tunnin. Hieman ennen koneeseen nousua (potkurikone, tietenkin, mitäs muuta luulitte?) monsuuni muistutti itsestään ja tarjoili virkistävän lämpimän suihkun.

"Air KBZ:n lento Yangoniin on valmiina ottamaan matkustajat kyytiin." Kone on tuossa pusikon takana odottelemassa...

  

Tätä kirjoittaessa on tiistai ja paluu arkeen on tapahtunut.

Asiasta viidenteen, nyt kun Suomessa osoitellaan mieltä ja lakkoillaan ja kiukutellaan muuten vaan, oli syy mikä tahansa, on ehkä hyvä muistaa, että kaikilla asioilla on puolensa. Hotellista lähdettäessä Valkorosvolla oli aikaa tavata Myanmar Timesiä ja etusivun tarinaksi ja analyysin aiheeksi oli päässyt juttu minimipalkasta.

Entisessä militaarivaltiossa on vahvat aikeet toteuttaa minimipalkka. Nyt sitten on toteutus menossa ja muutama sata tehdasta sulki saman tien ovensa ja lopetti toimintansa. Jutun kuvituksessa oli aika kiukkuisen näköisiä burmalaisnaisia kävelemässä ulos ovensa sulkeneesta tehtaasta. Näinkin voi käydä.

Tällä kertaa puolituristimaisin terveisin ja aurinkoista viikkoa toivotellen,

Valkorosvo