25. TÄRSKY

Jälkiviisaus ei ole koskaan hyvästä, mutta silti siihenkin tarvitsee joskus mennä. Ihmisillä on kumma tapa kuvitella, että jokin, yleensä paha asia, ei koske heitä itseään millään tavalla. Jokainen uskoo pysyvänsä ikuisesti terveenä. Jokainen uskoo, ettei vakava tapaturma tai vammautuminen osu koskaan omalle kohdalle. Ja niin edespäin.

Sama ”ei koske minua” –mentaliteetti toimii sujuvasti myös kokonaisten kansojen tasolla. Tästä oivana esimerkkinä on Nepal, jossa jysähti 25.4.2015 oikein kunnolla. Valkorosvo katseli BBC:ssä jatkuvana rullaavaa raporttia ja siinä näkyviä tuttuja maisemia. Tuli aika paljon muistoja mieleen.

Kuten blogin esittelytekstissä mainitaan, Valkorosvo vietti kaksi vuotta Nepalissa töiden merkeissä. Tuolloin tuli tutustuttua paikalliseen elämänmenoon monella tasolla. Valkorosvo monesti mainitsi, että Pikitukat ovat kovin positiivisia ihmisiä. Siinä on sekä hyviä että huonoja puolia. Hyvä puoli on tietenkin se, että positiivisuus tarttuu. Köyhässä maassa osataan iloita pienistäkin asioista. Huono puoli on se, että positiiviset Pikitukat eivät välttämättä muista elämän karuja realiteetteja ja varautuminen huonoihin aikoihin jää unholaan. Jo vuosikausia on tiedetty fakta, että Katmandun laakso on vanhaa, savensekaista järvenpohjaa, jolla on ikävä taipumus nesteytyä maanjäristyksen sattuessa. Toinen tiedetty fakta on, että Katmandun lähistöllä jytisee jonain päivänä. Päivää vain ei tiennyt kukaan. Nyt sekin on sitten selvinnyt.

Maannjäristyksen riskistä on Nepalissa puhuttu vuosikaudet. Jollain tapaa siihen on varauduttukin. Katmandussa on kaupunkialueella kolme suurta aukiota, joissa armeija pitää viikoittain harjoituksiaan ja paraatejaan. Valkorosvo kummasteli Nepalissa asuessaan, miksi moisia aukioita pidetään keskellä kaupunkia, kun joka puolella on pula tonttimaasta. Eräänä päivänä syy selvisi. Paikallisessa lehdessä oli kirjoitus aiheesta, jossa viranomaisille esitettiin vaatimus aukioiden määrän lisäämiseksi. Nämä aukiot ovat nimittäin olemassa maanjäristysten varalta. Jos maanjäristys osuu kohdalle, aukioille on tarkoitus perustaa sairaaloita ja evakuointikeskuksia. On tarkkaan laskettu, paljonko yksi uhri vaatii tilaa. Tällä perusteella aukiot olivat riittävän kokoisia, ennen kuin Katmandu täyttyi Nepalin sisällissodan aiheuttamista pakolaisvirroista. Sen vuoksi lehdessä esitettiin vaatimus uusista aukioista, jotta kaikille Katmandun laaksossa asuville olisi tilaa noissa evakuointikeskuksissa. Valkorosvon Nepalin reissun aikana aukioita ei tullut lisää, muttei niitä myöskään vähennetty.

Vaikka jossain päin Nepalia järisee miedosti joka päivä, Pikitukat eivät ole suhtautuneet kovin vakavasti ison maanjäristyksen esiintymiseen. Poliittisessa elämässä kaiken huomion on vienyt eri klaanien keskinäinen kähmintä, missä köyhän maan rahoja (joista muuten iso osa on eri momenteilla tarjottua kehitysapua...) on koetettu tarmokkaasti siirtää aina omaan lompakkoon. Perustuslaista on jaksettu tapella vuosikaudet, mutta valmista ei ole tullut. Jotenkin Nepalin poliitikoista ja Katmandusta tulee mieleen kaatopaikan suurimmalla roskakasalla viimeisistä ruoanmurenista tappeleva kulkukoiralauma. Tätä kiistelyä tavataan kutsua myös demokratiaksi.

Suomen Nepalin suurkähettiläs Asko Luukkainen sanoi taannoin Hesarissa suvakkien mielestä varmaan inhottavasti, mutta hänen lausumansa oli täyttä totta. Hänen mukaansa maanjäristyksessä saattoi olla se hyvä puoli, että ”Nepalin kyyninen sisäpolitiikka” saisi vihdoin vauhtia ja asiat rullaamaan, esimerkiksi paljon puhuttu perustuslaki saattaisi vihdoin muuttua todeksi.

Kyyninen sisäpolitiikka on aiheuttanut paljon pahaa ja varmasti aiheuttaa vielä enemmän pahaa jatkossa. Valkorosvo kertoo tähän väliin yhden esimerkin. Nepalin yksi suurimmista turistikeskittymistä on Katmandusta noin 200 km länteen sijaitseva pikkukaupunki nimeltään Pokhara. Pokhara on kaunis, järven rannalle rakentunut muutaman sadan tuhannen asukkaan kylä, jonka pääelinkeinona on varustaa paikalle tulevia turisteja Annapurna –vuorille suuntautuville vaelluksille. On toki muitakin houkuttimia, mutta lumihuippuiset vuoret ovat se juttu.

Näkymä Pokharasta. Laskeva aurinko punaa Annapurnan ja täysikuu on nousemassa. 10 minuuttia kuvan otosta oli säkkipimeää.

Pokharaan on turistin hieman hankala tulla, koska maan ainoa kansainvälinen yhden kiitotien lentokenttä sijaitsee Katmandussa. Turistit siis saapuvat ensin Katmanduun ja nauttivat yliannoksen Nepalin eksotiikkaa hyppäämällä Katmandun kotimaan terminaalissa ATR-potkurikoneeseen, joka liihottelee vuorenhuippuja hipoen Pokharaan.

Jo ennen kuin Valkorosvo muutti Nepaliin, Pokharan asukkaat olivat alkaneet vaatia, että Pokharan lentokenttä pitäisi laajentaa ja päivittää sopivaksi kansainväliseen käyttöön, so. sinne pitäisi pystyä laskeutumaan isommillakin koneilla. Optimismi valtasi Pikitukat ja uuden kentän rakennnustyöt aloitettiin tasangolla noin 10 kilometrin päässä Pokharan keskustasta. Maata tasoiteltiin ja lanattiin ja kiitotien perustustöitä tehtiin ahkerasti muutaman työkoneen ja satojen käsiparien voimalla.

Kuinka ollakaan, optimismi törmäsi tiiliseinään, kun valtion kassalaarista ei löytynytkään kuin pohja. Pokharalaiset olivat pahana ja järjestivät mielenosoituksia ja lakkoja ja muuta mukavaa, mutta rahaa ei tullut. Pokharassa on edelleenkin pienkoneille sopiva kenttä kaupungin keskustan kupeessa ja uusi lentoasema on piikkilanka-aitojen ympäröimä pelto, jonka keskellä kulkee kiitotien paikkaa merkkaava maavalli. Alueen ainoat asukkaat ovat tällä hetkellä siellä laiduntavat lehmät ja lampaat. Ainakaan eläinrääkkäyksestä ei voi puhua, sillä laidun on todella avara.

Sitten tuli Nepalin musta lauantai 25.4.2015. Heti kriisin alkuvaiheissa asiantuntijat jeesustelivat, kuinka hienoa olisi, kun Nepalissa olisi toinenkin kansainvälinen lentokenttä; apu saataisiin perille paremmin. Niinpä niin... Maan kyynisen sisäpolitiikan lopputuloksena sitä toista kenttää ei nyt sattumoisin ole tarjolla ja kehitysapurahat on kohdennettu humanitaariseen toimintaan; kouluihin, orpokoteihin, naisten aseman parantamiseen ja paskahuusien rakentamiseen pitkin poikin vuorenrinteitä. Jos nyt oikein halutaan jälkiviisastella, olisi varmaankin ollut viisaampaa unohtaa humanitaarisuus hetkeksi, ja ohjata kehitysapurahat Pokharan lentokentän rakentamiseen. Koko ajanhan on ollut tiedossa, että tärsky tulee ja asiantuntijoiden arvion mukaan sellainen osuu tuolle seudulle 75 vuoden välein. Tällä kertaa mentiin kuusi vuotta ns. laina-ajalla; edellisen kerran Katmandua kohtasi laajamittainen tuho 1930-luvulla.

Katmandun asukkailla kävi tällä kertaa tuuri, kun nyt sattuneet kaksi järistystä tapahtuivat eri puolilla kaupunkia. 12.5.2015 tapahtunut toinen, hieman lievempi tärsky oli Katmandun itäpuolella ja huhtikuun järistys kaupungin länsipuolella. Jos ja kun järistys osuu suoraan Katmandun kohdalle, tuhot ovat aivan toista luokkaa kuin nyt.

Ja ei, Valkorosvo ei ole vahingoniloinen tai mitään muuta vastaavaa, lähinnä Valkorosvo on huolissaan Nepalista ja sen tulevaisuudesta. Nepalilaiset ovat onnettomuudekseen saaneet huonommat poliitikot kuin kansa ansaitsisi ja tämä surkeus näkyy siinä, miten heikosti valtio on kykeneväinen huolehtimaan kansastaan. On toki selvää, että mikään maa ei pärjää tuollaisessa tilanteessa yksin, mutta Nepal ei saa yksin aikaiseksi yhtään mitään. Se, kuinka moni on pelastunut raunioista, kuinka moni on saanut sairaalahoitoa ja miten kulkutautien leviäminen estetään, on suuressa mittakaavassa lähes yksinomaan ulkomaalaisten avuntarjoajien ansiota. Ainoa nepalilainen organisaatio, joka kykenee järjestelmälliseen avunantoon kriisialueella, on Nepalin armeija, mutta senkin voimavarat ovat rajalliset.