21. TAIDETTA JA APURAHATAIDETTA

Jokin aika sitten Valkorosvo luki Clinton Walkerin kirjan Higway to Hell – Bon Scottin elämä ja kuolema. Kirjoitustyön tulosta ei voi sanoa maailmankirjallisuuden klassikoksi, mutta kerrottu tarina sen sijaan sitä on. Tarinassa on kaikki perinteiset elementit: ryysyistä rikkauksiin, tavismista kuuluisuuteen, epätoivosta onnellisuuteen. Päähenkilöllä on sisällään niin raju ristiriita, ettei paremmasta väliä. Vastavoimana toimii sopivan epämääräinen keitos viinaa ja huumeita. Lopputulos tarinalle oli tiedossa jo 1980, jolloin Bon Scott teki Jimi Hendrixit ja kuoli alkoholimyrkytykseen tuttavansa autossa.

Ne, jotka eivät tiedä, valistettakoon tässä. Bon Scott oli kenties maailman rehellisimmäksi ja aidoimmaksi mainitun rockyhtye AC/DC:n laulaja. Bon teki hengenpitimikseen hanttihommia ja lauloi paikallisissa bändeissä saaden pientä kuuluisuutta. Haaveet rocktähteydestä olivat kovat, mutta antoivat odottaa itseään. Aika kului ja Bonin mielestä se kului hukkaan. Kunnes sattumien summana alun perin Skotlannista kotoisin oleva Bon törmäsi myös Skotlannista siirtolaisina Australiaan muuttaneisiin Youngin veljeksiin. Youngin veljesten ajatusmaailmassa kitara korvasi koulunkäynnin. Siskon ompelukoneen kyljessä olleesta varoituskyltistä napattiin nimi AC/DC ja legenda alkoi hiljalleen syntyä. Vaihto- ja tasavirrasta kertovan virallisen merkityksen lisäksi kyseisellä lyhenteellä on myös seksuaalisia suuntauksia ilmaiseva merkitys. Se sopi oikein hyvin, koska AC/DC:n tulevien laulujen tarinat olivat hyvin maanläheisiä ja käsittelivät 1970-luvulla poikkeuksellisen suorasukaisesti niin seksiä kuin muitakin nautintoja.

Yhtye harjoitteli ankarasti ja kiersi suurta kotimannertaan vielä ankarammin. Kiertue-elämä hioi combon yhtenäiseksi ja levytysstudio kutsui. Keikoilla ihmiset hullaantuivat suoraviivaisesti junttaavaan, yksinkertaiseen ja atavistiset tarpeet herättävään meluvalliin, jonka päällä ylipappina riehui Bon Scott antaen jyrääville kitarariffeille sisällön ja kasvot omine sanoineen. Kriitikot katselivat nenänvarsiaan pitkin kieroon ja ynsivät ”alkukantaista meteliä”. Radiot eivät innostuneet ottamaan yhtyeen tuotoksia soittolistoilleen. AC/DC poistui maasta ja muutti Englantiin. Kiertäminen jatkui ja uusia kappaleita syntyi. Amerikkakin kiinnosti. Ja muu Eurooppa.

Tarinassa vastavoimana koko ajan vaaninut viina- ja huumekeitos lujitti hiljalleen otettaan AC/DC:n edetessä maailmanluokan kuuluisuutta kohden. Bon Scott tajusi saavuttaneensa himoitsemansa tähteyden muutaman julkaistun levyn jälkeen, kun yhtye kiersi ahkerasti keikoilla niin Amerikassa kuin Euroopassa. Australia ei yhtyettä päästänyt esiintymään, koska maahanmuuttoviranomaisten mielestä yhtyeeseen kiinnitetyt brittijäsenet muuttivat koko yhtyeen ulkomaalaiseksi. 1970-luvulla viina ja huumeet luettiin kuuluvan osaksi rock-elämää, ja jos niitä ei entuudestaan osannut käyttää, taito opeteltiin vikkelästi.

Bon Scottia repivä ristiriita liittyi siihen, että hänellä oli elämässään kaksi toisilleen vastakkaista haavetta. Rocktähteys oli näistä ensimmäinen. Toisena haaveenaan Bon Scott halusi olla kuin kuka muu tahansa, asettua aloilleen ja perustaa perheen. Kun tähteys oli saavutettu, muu tulevaisuus sai enemmän sijaa Bonin ajatuksissa. Se oli jo myöhäistä, sillä AC/DC oli muuttunut rockyhtyeestä rahantekokoneeksi, joka meni automaattiohjauksella eteenpäin Youngin veljesten kunnianhimon piiskaamana. Muilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin olla kyydissä. Kiertue-elämä ei antanut mahdollisuutta muuttaa elämän suuntaa. Haaveet tavallisesta elämästä eivät yksinkertaisesti mahtuneet kiertuepromoottorien ja rahoittajien aikatauluihin. Viinan ja huumeiden turruttavaan maailmaan pakeneminen toi hetken helpotuksen, kunnes helmikuussa 1980, vain 33-vuotiaana, Bon Scott sammui klubikierroksen jälkeen ystävänsä autoon eikä enää herännyt.

Bonin kuoltua Youngin veljekset harkitsivat lopettavansa yhtyeen, mutta Bonin vanhemmat suostuttelivat veljekset jatkamaan, koska heidän mukaansa Bon olisi halunnut näin. Niinpä AC/DC jatkoi toimintaansa ja käynnisti välittömästi uuden laulajan etsinnän. Halukkaita oli monia, mutta lopulta löytyi yksi kelvollinen. Niin kelvollinen, että hän olisi kelvannut jopa Bonille itselleen. Kyseessä oli Brian Johnson, jonka live-esiintymisiä Bon oli aiemmin nähnyt ja todennut, että ”kaveri tietää mistä rokissa on kysymys.”

AC/DC on sittemmin muuttunut rääväsuisesta rockbändistä onttouttaan kumisevaksi stadionyhtyeeksi. Kaupallista menestystä on ollut, samoin joitakin hittejä ja vuonna 2003 yhtye sai paikan Rock’n’roll Hall of Famesta. Se oli virallinen tunnustus yhtyeen silloin jo 30 vuotta kestäneestä urasta ja menestyksestä. Edelleenkin monet ovat sitä mieltä, että Brian Johnson on hyvä laulaja, muttei vedä vertoja Bon Scottille. Valkorosvo on yksi näistä monista.

Luettuaan kirjan Valkorosvo sai paljon mielenkiintoista ajateltavaa. Toisella silmällä seurailtu suomalainen keskustelu taiteesta ja taiteen teosta sai aivan uusia näkökulmia. Aivan ensimmäiseksi on ymmärrettävä, että pelkkä lahjakkuus ei riitä mihinkään. Sen lisäksi tarvitaan järjetön määrä työtä.

Jos vertaillaan nykyisiä tähteyden kynnyksellä olevia yhtyeitä, kirjailijoita tai muita taiteentekijöitä Bon Scottiin ja Youngin veljeksiin, löytyy yksi ero. Bonia ja Youngin veljeksiä ajoi eteenpäin mieltä korventava tekemisen vimma sekä usko omaan itseen ja tekemisiinsä. Sellaista ei nykyään löydy, ei Suomesta eikä muualtakaan. Vimman tilalle ovat tulleet tuotto/kulu –laskelmat, promootiot, ennusteet, markkinointisuunnitelmat, elinkaariajattelu ja radioystävällisyys. Näiden läpi suodatettu ja kuluttajien käsiin annettu tuote on hajuton ja mauton sekä pyrkii miellyttämään kaikkia muttei ketään kunnolla.

Taide syntyy sanomisen tarpeesta ja jokaisella taiteenlajilla on sanottavaa. Yksinkertaista ja murhaavan kovaa soitettua voimasointurockia ei pidetä taiteena, vaikka se on samanarvoista taidetta kuin jonkin temppelin seinään muutama sata vuotta sitten maalatut freskot. Kummassakin tapauksessa on tarkoitus tuottaa taiteen kuluttajalle hyvää mieltä, ilmaista jotakin elämästä ja saada taiteen kuluttaja ajattelemaan. Vain toteutuskeinot eroavat.

Nykymaailmassa tekemisen vimmaa suitsitaan myös apurahoilla. Puolivillaiset taiteen maisterit ja vastaavat yhteiskunnan kulttuurirahoilla eläjät ovat rakentaneet oman harvalukuisen hyvävelikerhonsa, johon pääsevät vain armoitetut. Kerhon jäsenyys avaa tien apurahojen ääreen. Äkkipäätä ajatellen tällainen tukimekanismi on hyvä ja mahdollistaa taiteen tekemisen. Jos näin on, miksi julkisuuteen tulevat, apurahoin tuetut tuotokset ovat puolivillaisia tekeleitä, joita kriitikotkin vain teeskentelevät ymmärtävänsä?

Apuraha voi olla hyvä ajatus, mutta sen saaminen tuollaisen klikkiytyneen järjestelmän avulla tuhoaa vimman, mitä todellisen taiteen tekemiseen tarvitaan. Kertakäyttöistä taidetta, joka unohtuu näyttelyn sulkeuduttua, konsertin loputtua tai kirjan kannen kiinni painuttua, on helppo tehdä. Jos joku haluaa jättää itsestään pysyvän jäljen ajan virtaan, tarvitaan paljon enemmän, ja sellaista jälkeä ei apurahoittamalla synny.

Valkorosvo tietää varsin hyvin vanhan sanonnan, jonka mukaan taide sikiää kurjuudesta. Sanonnassa on perää; liian hyvät olot tuhoavat vimman ja saavat ihmisen, jollainen taiteilijakin on, unohtamaan tavoitteensa. Kurjuus ei saa olla äärimmäistä, koska silloin kaikki energia menee hengissä pysymiseen, mutta kaikkien asioiden ollessa hyvin ja ihmisen kokemusten rajoittuessa pumpulissa makoiluun ei synny mitään sellaista, joka olisi kiinnostavaa ja antaisi ajattelemisen aihetta.

Valkorosvon mielestä yksi hyvän taiteen tunnusmerkki on se, että taideteoksen tekijä asettuu joko täysin tai osittain yhteiskunnan ulkopuolelle ja vastustaa avoimesti normitettua standardielämää. Standardielämän muodostama hiekkalaatikko on tuttu ja turvallinen, laeilla säädelty kultainen häkki. Sisäpuolelta tällainen häkki näyttää yhdeltä ja ulkopuolelta katseltuna aivan toiselta. Vain asettumalla häkin ulkopuolelle voi taiteilija kertoa häkin sisällä olijoille miltä ulkomaailma näyttää. Siinä samalla taiteilija tulee kertoneeksi minkälainen mekanismi pitää häkkiä kasassa ja kuinka sen voisi saada tarvittaessa hajotettua.

Bon Scottilla oli vimmaa vaikka muille jakaa, keinot toteuttaa omaa näkemystä löytyivät ankaran etsimisen jälkeen ja raaka työ tuotti tulosta, joka toimii edelleenkin esikuvana lähes kaikille rockyhtyeille. Kultaisen häkin ulkopuolta hän tutki käyttämällä apunaan tajunnanlaajentajia eikä rahalla vaikutettu teosten laatuun.

Jokainen taiteilija on omalla tavallaan epäsosiaalinen ja joutuu tekemään raskaita valintoja. Elämään jäävää taidetta ei synny pelkästään tekemällä jotakin, vaan jostakin on luovuttava. Laulujen lunnaat ovat kalliit.

Lepää rauhassa, Bon Scott.