47. PAHAN AKSELI

Päivää taas,

Valkorosvolla oli tilaisuus lukea pitkään kirjaa lentäessään Barcelonasta Dohan kautta takaisin Myanmariin. Matkalukemiseksi valikoitui Naomi Kleinin (s. 1970) teos ”Tuhokapitalismin nousu” (julk. 2007, alkuperäinen nimi: The Shock Doctrine – The Rise of Disaster Capitalism). Kaksi kolmannesta luettuaan Valkorosvo ei voinut enää pidättäytyä vilkkuvan kursorin kutsusta ja tässä sitä ollaan, taas. Valkorosvo toivoo, että tätä päivitystä jakaisi mahdollisimman moni, sillä sen verran isosta asiasta (josta muuten nk. Valtamedia on vaiennut) on kysymys.

Milton Friedman (1912 - 2006)

John Maynard Keynes (1883 - 1946)

Aloitetaan peruskäsitteistä. Friedmanismi on talouspolitiikan suuntaus, jonka perusti Milton Friedman (1912 – 2006). Milton Friedman opetti taloustieteitä Chigagon yliopistossa, ja siksi hänen seuraajiaan kutsutaan usein Chigagon Pojiksi. Friedmanin mukaan kapitalismin täytyy toimia pidäkkeettömässä ympäristössä ilman rajoituksia. Teoria tästä kehiteltiin jo 1930-luvulla, mutta Yhdysvaltain suuri pörssiromahdus ajoi teorian hetkeksi sivuraiteelle. Yksinkertaistettuna Milton Friedmanin mallissa valtio on pelkkä kulissi, kuori joka tarjoaa nimen, ja kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat ovat kaupan vapaasti kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan. Friedmanismi tunnetaan monilla nimillä. Usein puhutaan vapaasta kapitalismista, mutta nykyään tunnetuin termi lienee ”globalisaatio”. Milton Friedman muuten on se hemmo, jonka ajatuksiin pohjautuu Euroopan rahaliitto EMU.

Keynesiläisyyden kehitti John Maynard Keynes (1883 – 1946). Yksinkertaistaen keynesiläisyydessä on kysymys suitsitusta kapitalismista, jossa valtio hoitaa yleishyödylliset tehtävät ja kaikille tarjolla olevat palvelut, esimerkiksi turvallisuuden ja terveydenhuollon. Muun muassa suomalainen hyvinvointivaltio ei ole suomalaisten oma keksintö, vaan sovellus keynesiläisestä talouspolitiikasta. Samaa mallia on sovellettu kautta aikain monissa muissa maissa. Esimerkiksi suomalaisen hyvinvointivaltion malli on perua niinkin kaukaa kuin Etelä-Amerikasta, jossa ensimmäisenä samantyyppistä suitsitun kapitalismin ja hyvinvoinnin yhdistelmää sovelsi Uruguay.

Naomi Kleinin kirja on sellainen, joka jokaisen suomalaisen pitäisi lukea. Ensiviitteenä tästä toimii suomalaisen painoksen takakannen teksti, jossa Helsingin Sanomat noteeraa kirjan toteamalla: ”Kiehtovia kertomuksia siitä, mitä tapahtui ja miksi”. Kyseinen kommentti on varsin vähättelevä ja antaa täysin väärän kuvan sisällöstä. Kyseessä ei ole joukko kiehtovia tarinoita, vaan pikemminkin äärimmäisen loogisesti etenevä kertomus, kuinka maailmaa on johdateltu valtio kerrallaan sitoutumaan talousmalliin, jossa köyhät maksavat kaiken ainakin kahdesti ja harvalukuinen eliitti käärii rahat muiden kärsimyksillä.

Mr. Ronald Reagan aikoinaan lanseerasi termin ”pahan akseli” ja tarkoitti sillä Irania, suurta islamilaista Saatanaa. Jos totta puhutaan, maailmassa on pahan akseli, mutta sen molemmissa päissä on vain yksi valtio, USA. Valkorosvo tietää varsin hyvin että kun tämä teksti menee NSA:n kääntäjien läpi, USA:han ei ole asiaa. Mutta ei sillä väliä; Valkorosvo on julistanut kyseisen maan boikottiin jo enemmän kuin 10 vuotta sitten. Ei kiinnosta käydä, ei edes lomalla. Maailmassa on monia muita, paljon mielenkiintoisempia paikkoja vierailla, olla, asua ja elää.

Naomi Kleinin kirja on kuvaus siitä, kuinka friedmanismi valtasi alaa ja muuttui puhdasoppisesta teoriasta raa’aksi käytännöksi pyrkien samalla hävittämään keynesläisyyden. Milton Friedman tiesi itse oikein hyvin, että ajatuksensa kapitalisimin toteuttamisesta ei menisi normaalioloissa millään läpi, tarvittaisiin sopiva kriisitilanne ja sitten voitaisiin tarjota kapitalistista shokkihoitoa (Shock Doctrine). Karu kertomus alkaa siitä, kuinka USA:n kannalta oli hyvin kiusallista, että Etelä-Amerikan valtioista Chile, Argentiina ja Uruguay olivat osin kehittyneempiä kuin USA itse. Kyseisten valtioiden markkinat olivat tuontitulleilla suojatut, kotimarkkinat toimivat, hyvinvointia löytyi, työläisten asema oli suojattu ammattiyhdistyksin, oma teollisuus voi hyvin, ja mikä tärkeintä: amerikkalaisten oli äärimmäisen vaikea päästä markkinoille. Friedmanistit teorioineen saivat kärkkyä tilaisuutta kauan, mutta viimein aika oli kypsä. Varttuneemmat lukijat muistavat ajat, kun lehdissä kerrottiin Argentiinan sotilasvallankaappauksista, tai kuvissa vilahteli Chilen presidentin Salvador Allenden verinen ruumis. Itse asiassa, Chilen tapahtumat olivat ensimmäinen Friedmanin teorioiden kova koitos. Jotta kapitalismi saisi toimia pidäkkeettä, ammattiyhdistykset tuli eliminoida, hintasäännöstely purkaa ja kaikki tuontirajoitukset poistaa. Nämä olivat vallan kaapanneen kenraali Augusto Pinochetin ensimmäisiä toimia. Kansa syöstiin kurjuuteen ja vapautuneilla markkinoilla huseerasivat aivan vapaasti amerikkalaisyritykset ostaen pilkkahintaan paikallisia yrityksiä ja kaapaten taloudellisen vallan koko maassa. Työttömyys nousi huippulukemiin puhumattakaan kaikista muista mahdollisisista tragedioista ja väkivallan käytöstä. Amerikkalaiset paikalle saapuneet ”neuvonantajat” olivat Friedmanin koulun käyneitä Chigagon Poikia, jotka huolehtivat, että lainsäädäntö muutettiin moisille menettelytavoille suosiolliseksi. Sen jälkeen kyse olikin pelkästään laillistetusta ryöstöstä. Chilen tapauksessa erityisen kiinnostava seikka olivat maan hirmuiset kuparivarannot.

Yksi Milton Friedmanin perusajatuksista oli, että vapaa kapitalismi voi toteutua vain kriisien kautta. Kun kansa on kriisitilanteessa, jokainen huolehtii vain itsestään ja silloin on sopiva tilaisuus muuttaa lainsäädäntöä sillä tavalla, että pidäkkeetön kapitalismi voi toteutua. Tästä friedmanilaisella koulukunnalla olikin lyhyt matka seuraavaan etappiin: jos kriisiä ei ole, se järjestetään. Hyvin suunniteltuun ”kriisiin” kuului tietenkin se, että sopivat yhteistyökumppanit (lue: amerikkalaiset suuryritykset) oli jo etukäteen informoitu ja valikoitu.

Argentiinan, Chilen ja Uruguayn jälkeen seurasivat Brasilia ja Bolivia. Friedmanilaisten menetelmät kehittyivät yhä hienostuneemmiksi, mutta ihmisuhreilta ei vältytty. USA käytti tarvittaessa työkalunaan CIA:ta saadakseen ilmapiirin suosiollisemmaksi. Tässä yhteydessä puhutaan ”maksetuista vallankaappauksista”; maalle USA:n tukemana järjestelty uusi johto olisi tukea saatuaan suosiollisempi Milton Friedmanin ideoihin perustuvalle dollarikolonialismille.

Koska Chigagon taloustieteen opinahjo oli varsin arvostettu, friedmanilaisen koulukunnan kasvatit löysivät itsensä hyvin nopeasti USA:n yhteiskunnan ylimmiltä portailta. Sellaiset nimet kuin esimerkiksi Dick Cheney (varapresidentti), Donald Rumsfeld (puolustusministeri) ja Paul Bremer (Irakin konfliktin ”neuvonantaja”) ovat melkoisen tuttuja.

Kun Etelä-Amerikka oli ns. taputeltu, oli aika siirtää katse muuhun maailmaan; oli paljon markkinoita, joilla USA:n ylivalta ei ollut riittävän täydellinen. Friedmanilaiset keksivät nerokkaan keinon. Moni Chigagon koulun kasvateista päätyi työskentelemään Kansainväliseen Valuuttarahastoon (IMF) hyvin korkeisiin asemiin. Näin IMF:stä tuli friedmanilaisuuden käsikassara. Ja kaikki maat, joista IMF:llä oli saatavia, joutuivat pakon edessä noudattamaan friedmanilaisuuden oppeja, halusivat tai eivät. Näin kävi muun muassa Etelä-Afrikalle, jossa Nelson Mandela ja ANC kirjaimellisesti söivät kaikki kansalle antamansa lupaukset friedmanilaisuuden kotiutuessa Hyväntoivonniemen ympäristöön. Indonesiassa USA:n innokkaasti tukema diktaattori Suharto petti kansansa ja ajoi Indonesian talouden konkurssin partaalle.

Friedmanilaiset hakivat ja kehittivät kriisejä missä vain mahdollista. Meksiko oli loistava tilaisuus. Samoin Aasian maat, joista erityisesti Etelä-Korean teollisuuden valtaaminen oli kuin kirsikka kakun päällä. Samaan syssyyn tehtiin pienempiä nurkanvaltauksia Thaimaasta ja Malesiasta, totta kai. Kunnes koitti jättipotin aika; päästiin käsiksi Eurooppaan ja Venäjään.

Venäjän luhistuminen 1989-1990 avasi aivan uusia mahdollisuuksia. Friedmanilaiset olivat hankkiutuneet hyviin asemiin ja Boris Jeltsinin lyhyehkön hallintokauden aikana Venäjän valtion omaisuus jaettiin nykyisin tunnettujen oligarkkien kesken. Tässä friedmanistit hieman epäonnistuivat: amerikkalaiset eivät päässeet haaskalle ostelemaan yrityksiä, mutta Villin Lännen kapitalismi saatiin kuitenkin toteutettua. Puola oli myös mielenkiintoinen kohde. Venäjän otteen hellittäessä Solidaarisuus -liike pääsi valtaan ja siihen kriisitilanteeseen friedmanilaiset iskivät. Tässä tapauksessa Solidaarisuus hävisi, koska kaikki mitä he friedmanilaisten ja IMF:n suosituksesta/pakotuksesta tekivät, oli täysin vastoin heidän julkisuuskuvaansa ja kansalle annettuja lupauksia.

World Trade Centerin kaksoistornien tuhoutuminen New Yorkissa oli friedmanilaisten märkä päiväuni. Se avasi ovet lopulliseen päämäärään: USA:n valtion toimintojen yksityistämiseen. Syntyi merkillinen kulttuuri, kun turvallisuutta alettiin pitää kauppatavarana. Jotta turvallisuutta voisi myydä, pitää ensin olla turvattomuutta. Lukijat lienevät huomanneet, kuinka maailma muuttui yhtäkkiä kovin turvattomaksi 9/11 jälkeen? Vanhan kauppamiehen ohjeen mukaan: ensin pitää luoda kysyntä, sitten tulee tarjonta...

9/11 jälkeen friedmanilaiset kaupallistivat sodankäynnin ja julkisuudessa tuli tunnetuksi tuote ”terrorisminvastainen sota”. USA:n armeija alihankki kaiken mahdollisen yksityiseltä sektorilta, ja tämän lopputuloksena konflikteissa oli hyvin usein läsnä muita amerikkalaisia enemmän kuin itse sotilaita. Konsepti ajettiin lopulliseen muotoonsa, kun friedmanilaisten himoitsema ”kriisi” saatiin aikaan vääriin tiedustelutietoihin perustuen ja sen seurauksena Irak käytännössä tuhottiin kokonaan. Friedmanilaisilla oli laskelmissaan virhe ja paikallista vastarintaa ei odotettu syntyvän. Näin kuitenkin kävi ja amerikkalaisen ”demokratian” vienti Kaksoisvirtain alueelle epäonnistui surkeasti, tunnetuin seurauksin.

Edellä ollut teksti on hyvin lyhyt ja epätarkka referaatti Naomi Kleinin kirjasta. Koska kirja päättyy vuoteen 2007, on ainakin Valkorosvon mielestä mielenkiintoista tutkailla, mitä sittemmin on tapahtunut. Ja onko friedmanilaisuudella merkitystä Suomelle?

Eurooppa on perinteisesti noudattanut keynesläisiä periaatteita, jotkin valtiot vähemmän, jotkin enemmän. Paradoksaalista sinänsä, EU on suojellut jäsenvaltioitaan friedmanilaisuudelta, koska Euroopan Keskupankilla on ainakin nimellisesti rajattomat varat käytössään; liittovaltion kimppuun on hankala käydä ja sopivan ”kriisin” järjestäminen on varsin työlästä.

Ensimmäinen shokki, jolla Eurooppaa ravisteltiin, oli amerikkalaisen investointipankin kaatuminen, joka aiheutti ketjureaktion ympäri maailmaa. Mitä ilmeisimmin friedmanilaisten vaikutusvallan vuoksi pankin annettiin kaatua, jotta saataisiin aikaan sopivia kriisejä, mitä hyödyntää. Tulokset ylittivät odotukset, koska Euroopassa vaikutukset olivat luultuakin suuremmat.

Friedmanilaiset pääsivät IMF:ää hyväksikäyttäen käsiksi Eurooppaan Kreikan, Irlannin ja Portugalin kautta, mutta tulokset eivät olleet riittävän hyviä. USA kuitenkin halusi päästä kunnolla käsiksi EU:n linnakkeeseen ja soveltaa siksi hieman toisenlaista taktiikkaa. Tällä kertaa käytetään kaksia kasvoja: toisten kautta neuvotellaan sopimusta ja toisten kautta järjestetään ”kriisi” ja hajaannus, joka nopeuttaa päätöksentekoa.

Sopimuksellinen tie tunnetaan nimellä TTIP, transatlanttinen vapaakauppasopimus, joka käytännössä poistaa kaikki rajoitukset ainakin amerikkalaisilta tuontitavaroilta. Koska TTIP-neuvottelut eivät ole julkisia ja päätökset tehdään demokratian ulottumattomissa, tästä on hankala saada tarkempaa tietoa.

Toinen, salassa pidettävä tie, on se, josta ei Euroopassa pahemmin uutisoida. Islamilainen Kalifaatti, IS, saa rahoituksensa, tukensa ja huoltonsa pitkälti akselilta USA-Israel-Turkki. IS:n julmuudet ovat saaneet ihmisiä liikkeelle ja osa näistä on niitä, jotka saapuvat Välimeren yli Eurooppaan aiheuttaen päivänpolttavan pakolaiskriisin. Toki virrassa on mukana muitakin; elintasosurffareita, muuten vaan matkaan lähteneitä ja jopa sotarikollisia. Näyttää vahvasti siltä, että maahanmuutto on vain savuverho, jonka suojissa suunnitellaan friedmanilaista operaatiota, jossa USA saa täydellisen kaupallisen yliotteen Euroopasta.

Toki USA mieluummin neuvottelee yhden osapuolen kanssa TTIP:n, jonka lopputulema vastaa pitkälti friedmanilaisten haaveita ainakin amerikkalaisten suuryritysten kannalta, näyttäähän se jopa laillisemmalta. Varmuuden vuoksi on tietenkin hyvä, että Eurooppa ajetaan hajaannuksen tilaan laajamittaisella kansainvaelluksella. On aina hyvä pitää mielessä, että eurooppalaisissa touhuissa mukana kummittelee IMF, kuten esimerkiksi Kreikan saneerauksessa. Ja friedmanilaiset ovat edelleen tukevasti IMF:n vallankahvassa: muistelkaapa Kreikalle asetettuja vaatimuksia ja mitä friedmanilaisten vaateet olivat tämän pitkähkön tekstin alkupuolella.

Lopuksi vielä muutama rivi siitä, mitä friedmanilaisuus on Suomessa ja miten keynesläiset periaatteet on ajettu alas:

• Sote-uudistus: avaa ovet terveydenhuollon täydelliselle yksityistämiselle. Keynesin periaatteiden mukaan tämän pitäisi olla ainakin osittain valtion hommia.

• Valtionyritysten yksityistäminen: tästä on paljon esimerkkejä. Sonera, Caruna (Fortum välikätenä), Digita, kaivosteollisuus, ulkomaiset valtaukset, valtion maiden siirtäminen erilliselle yhtiölle... Keynesläisten periaatteiden mukaan avainalueiden, joilla on kansallista merkitystä, pitäisi olla valtion omistuksessa.

• Lukukausimaksut: tasoittaa tietä täysin maksulliseen opiskeluun, joka johtaa aikain saatossa siihen, että kaikilla ei ole enää yhtäläisiä mahdollisuuksia kouluttautua. Vielä pidemmällä ajalla tämä johtaa luokkayhteiskunnan uudelleensyntymiseen.

• NATO-isäntämaasopimus: avaa mahdollisuuden keskustella palkka-armeijasta ja ”sodankäynnin yksityistämisestä” USA:n tyyliin. Suomi kantaa riskit, joku muu käärii voitot.

• Yhteiskuntasopimus vs. pakkolait: friedmanilaisuuden periaatteisiin kuuluu ammattiliittojen täydellinen eliminointi. Ay-liikkeen vallan suitsiminen lakiteitse on sivistynyt vaihtoehto hoitaa sama asia.

Finanssipolitiikasta, lainsäädäntövallasta ja itsenäisyydestä on Suomen tasolla oikeastaan turha puhua, sillä niitä ei enää ole.

Kuten näkyy, friedmanilaisuus on saanut Suomessa tukevan jalansijan ja kuten kaikissa aiemmissa esimerkeissä, nyt läpiajettavia muutoksia perustellaan ”kriisillä” ja vain sillä, että on yksi ainoa vaihtoehto. Kuulostaako tutulta?

Keyneskapitalistimaisin terveisin,

Valkorosvo