48. TRUST BUT CONTROL - LUOTA, MUTTA TARKISTA

Aurinkoista aamupäivää,

Valkorosvo sai Naomi Kleinin kirjan luettua loppuviitteitä myöten. Täytyy sanoa, että globalisaation varjolla harjoitettu dollarikolonialismi on yksi ihmiskunnan suurimmista huijauksista, joka on maksanut aivan liian monen ihmisen hengen ja tulevaisuuden. Hollantilaisten tulppaanikeinottelu muutama sata vuotta sitten oli vain pikkupuuhastelua, vaikka se ajoikin silloisia mahtavia yhtiöitä ja jopa Hollannin valtion tuhon partaalle.

Eilen piti suorittaa ravintotäydennystä paikallisessa supermarketissa, kun ei syömättäkään hengissä pysy. Valkorosvo osteli kaikenlaista tarpeellista tiskiaineesta lähtien ja saatuaan kärryn täytettyä oli aika siirtyä kassajonoon. Jossain aiemmassa blogipäivityksessä Valkorosvo mainitsi, että Aasiassa noudatetaan kaikkialla periaatetta ”Trust but Control”. Kassajonossa oli aikaa mietiskellä asioita ja tuli todettua, että tästä kannattaa kirjoittaa pienehkö blogipäivitys.

Paikallisen supermarketin kassajonot ovat todellakin hitaita. Se ei ole kaupan ongelma, vaan sama ilmiö toistuu ihan missä tahansa kaupassa rupisesta pikkukioskista kaupungin suurimpaan supermarkettiin. Miksi? Vastaus on yksinkertainen: kassat ovat yksinkertaisesti niin tarkkoja. Tarkkuus ja kontrolli näkyy monessakin asiassa. Jos linjalla on 4 purkkia soodaa, jokainen niistä vedetään hintatarkistukseen erikseen. Jos niitä on 24 purkin valmis paketti, ei kelpaa että tarjoaa hyllystä otettua samaa erillistä purkkia, vaan kassa kaivaa kartongista yhden purkin ja sen jälkeen laskee onko niitä tosiaan 24 kpl pakkauksessa vai kenties jotakin muuta. Pakkausta revitään sen verran auki, että varmasti voidaan ottaa asiasta selvää.

Valkorosvon lähi-CityMart. Myymälävarkaus mielessä? Huomatkaa keltaiseen paitaan pukeutunut hyllyvälivahti.

Kassojen ei tarvitse pelätä asiatonta käytöstä. Vartijat ovat paikalla nopeammin kuin voisi kuvitella.

Kun kaikki ostokset on käyty samalla tavalla läpi, on maksun aika. Valkorosvo ojentaa nipun seteleitä, kolikoita Myanmarissa ei ole lainkaan käytössä. Kassaneito ottaa setelit ja laskee määrän. Sen jälkeen tapahtuu jotakin epämääräistä, joko tavaroiden pakkailua toisen kassaneidon kanssa tai muuta vastaavaa ja sen jälkeen rahat lasketaan uudelleen. Tämän jälkeen kassakoneeseen naputellaan setelien määrä ja kone kertoo paljonko vaihtorahaa pitää Valkorosvolle tarjoilla. Kassakoneen luukku aukeaa ja kassaneito laskee rahat kolmannen kerran ennen kuin ne loppusijoitetaan kassalaatikkoon. Vaihtorahat ja kuitti tulevat Valkorosvon odottelusta kramppaantuneeseen käpälään.

Valkorosvo voi kuvitella, että tähän käytäntöön on syynä työnantajan ukaasi: jos kassa ei illalla täsmää, kassaneito maksaa erotukseen omasta palkastaan. Kova uhkaus, mutta edellä kuvatulla käytännöllä ainakin työntekijä tietää vastuunsa. Trust but control.

Kun Valkorosvo menee paikalliseen Anttilaan (Ocean Supermarket) ostaakseen sähkölamppuja tai leivänpaahtimen, touhu on suomalaisittain erikoista. Valkorosvo valikoi tuotteet hyllystä. Ja kuten aiemmin on kerrottu, myymälävarkaudet ovat silkka mahdottomuus. Jokaisessa kaupassa on nimikoitua henkilökuntaa per hyllyväli ja nämä vahtivat, että mikään tuote ei hyllystä siirry muualle kuin ostoskärryihin. Kun tuotteet on valikoitu, paikallinen palvelu hyppää uudelle tasolle. Jos Valkorosvo on ostanut esimerkiksi kolme lamppua, jokainen otetaan pakkauksestaan ja testataan että se toimii. Sama tapahtuu myös leivänpaahtimelle. Sen jälkeen tavarat pakataan uudelleen ja Valkorosvo voi siirtyä kassalle, jossa maksuoperaatio tapahtuu kuten edellä on kuvattu.

Naispuolisia hyllyvälivahteja kutsutaan "käytäväkuningattariksi" (Aisle Queen)

Samainen ”trust but control” -meininki näkyy monessa muussakin arkielämän asiassa, esimerkiksi lentokentillä. Suomalainen matkustaja (ja eurooppalaiset yleensäkin) on totutettu sähköiseen check-iniin ja ja pelkkä passi riittää kun matkailee. Jos samaa yrittää Thaimaan Suvarnabhumissa (Bangkok) ja on vain kauttakulkumatkalla, niin ei onnistu. Saapuva matkustaja ei pääse lentoaseman transit-alueelle, jollei ole näyttää lippua mistä tulee ja minne on menossa. Aiemmin riitti pelkkä lippu, mutta nykyään syynätään myös passi. Näille vahteina toimiville järjen jättiläisille ei ole tietenkään tullut mieleen, että jatkolennon portille ei pääse, kun ei saa boading-korttia, jos ei ole voimassa olevaa lippua. Trust but control.

Suvarnabhumin lentokentän vajaa puolikas iltavalaistuksessa.

Joillakin paikallisilla lentoyhtiöillä on edelleen voimassa vaatimus, että kirjautuessaan lennolle on kyettävä näyttämään se luottokortti, jolla lippu on maksettu. Aiemmin Thai Airways muisti kysyä tätä joka käänteessä, nykyään harvemmin. Sähköinen check-in on sisällöltään erilainen kuin Euroopassa. Automaattia voi mennä naputtelemaan ja passia näyttelemään. Lopputuloksena saa lappusen, joka on käytännössä jonotusnumero. Sen kanssa voi mennä tiskille, jossa webissä kirjautuneet matkustajat käsitellään erikseen. Käsittely on kylläkin ihan sama kuin menisi suoraan tavalliselle tiskille. Trust but control.

Myanmarissa ihan niin kuin lähes kaikissa muissakin maailman maissa on käytössä arvonlisävero. Erityisesti yrityksiä, joissa on ulkomaalaisia osakkaina, vahditaan tarkemmin, jotta valtio saa varmasti osansa. Valkorosvo tukee silloin tällöin paikallista Pizza Hutia ja hakee appeeksi turvotetun lätyn täytteineen. Homma käy ihan normaalisti: ensin tilataan ja kerrotaan että pizza tulee mukaan. Sen jälkeen isketään rahat pöytään. Rahoille suoritetaan samanlainen laskuoperaatio kuin supermarketissakin. Koska kyseessä on ravintola, vaihtorahat palautetaan nahkaisessa kansiossa kuitin kera. Kuitti on ihan tavallinen: mikä tuote, mikä hinta ja paljonko on veron osuus. Sen lisäksi kuittiin on liimattu läjä postimerkin kokoisia tarroja, joiden yhteissumma kertoo paljonko veron osuus oli. Aivan kuin Suomessa ennen vanhaan liimailtiin veromerkkejä liikevaihtoveron merkiksi. Kyseiset merkit riipaistaan irti vihkosta, jossa niitä on läjäpäin. Tarkastajan on ilmeisesti helppo verrata, paljonko vihkosta on merkkejä kulutettu ja paljonko kassa tilittää maksetun veron määräksi. Trust but control. Pizza on joka tapauksessa ihan syötävää eikä juutu kurkkuun, sillä arvonlisävero on 10%:n luokkaa.

Yangonin ja ilmeisesti koko Myanmarin ensimmäinen Pizza Hut

Valkorosvon kotipesässä hymähdellään huvittuneesti moisille ”kivikautisille” käytännöille. Ei kuitenkaan kannattaisi. Valkorosvo väittää, että lähes kaikki aasialaiset käyttäytyvät poikkeuksetta samalla tavoin. Kun myanmarilainen perheenemäntä makselee kassalla laskua, on kuin näkisi Roope Ankan maksamassa palkkoja alaisilleen; ihan yhtä hankalaa ja yhtä monen tarkistuslaskennan jälkeen rahat siirtyvät kassaneidon odottaviin kätösiin. Ja siitä homma jatkuu kuten Valkorosvo edellä kuvasi.

(c) Disney

Trust but control -periaatteesta johtuen aasialaisia on äärimmäisen hankala huijata. Vaikka kaikki on vähän hitaampaa ja toisinaan byrokraattisempaa, asiat menevät loppujen lopuksi kuten kaikki odottavat. Trust but control -piirre kertoo myös siitä, että jokainen, siis ihan jokainen, ottaa vastuuta omasta elämästään ja tekemisistään. Kehenkään ei luoteta ihan tuosta noin vaan. Varsinkaan viranomaiseen. Aasialaiset eivät ole sinisilmäisiä, eivät fyysisesti eivätkä henkisesti toisin kuin eräät muut kansat.

EU-tasolla sinisilmäisyys näkyy muun muassa hiljattaisissa uutisissa koskien ”Turkin kanssa tehtäviä erityisjärjestelyjä”. Erdogan puuhaa maastaan muslimidiktatuuria; lehdistönvapaus on suurelta osin jo hävitetty ja kansa jakautunut kahtia tapamuslimeihin (vrt. tapakristityt) ja fundamentalisteihin. Jakautuvan kansansa päämies touhuaa juttuja ja diilejä asioista, jotka eivät kestä päivänvaloa, esimerkiksi öljykauppoja IS:n kanssa ja muuta vastaavaa. Tästä huolimatta (tai sen ansiosta, ihan kuinka vaan) EU maksaa hirmuisen läjän rahaa Turkille, jotta se estäisi pakolaisvirran Eurooppaan. Eipä olisi Erdogan mistään parempaa keinoa saanut Turkin budjetin tasapainottamiseen. EU:lle lähtevät laskut eivät tule pienenemään ainakaan lähivuosina. Kun kerran suostuu kiristykseen, se on sitten menoa. Turkille maksettavalla rahalla olisi saanut Frontexille aika tavalla resursseja vahtimaan EU:n ulkorajaa ja lopputulos olisi ollut varmempi.

Käännös: "Olet siirtymässä Erdoganistaniin (ent. Turkki). Tullessasi voit heittää kaiken toivon."

Käännös: ".. ja poikani, jonain päivänä tämä kaikki kuuluu sinulle"

Puhtaasta kotimaisesta sinisilmäisyydestä, tai voisiko sanoa megaluokan tyhmyydestä, toimii mainiona esimerkkinä SSS-hallitus ja siellä erityisesti herrat Sipilä ja Stubb. Jos se ei ole vielä käynyt suurelle yleisölle selväksi, kyseiset herrat noudattavat tyylipuhtaasti friedmanilaisia, nykyiseltä nimeltään uusliberalistisia periaatteita aivan joka suhteessa. Valkorosvo ei kiistä, etteikö tuottavuus olisi ongelma, samoin ylisuuri palkkataso. Ainoastaan korjausliikkeistä pitäisi keskustella. Nyt olisi radikaalien liikkeiden aika. Esimerkiksi sähkön siirtoverkon kansallistaminen, samoin ulkomaalaiseen omistukseen siirtyneen radio- ja tv-signaalin jakeluverkon. Kaivostoiminnassa pitäisi myös tehdä samantapaisia liikkeitä. Rahoittajapuolella menee näillä tempuilla maine vähäksi aikaa, mutta maa pelastuu. Edellisessä blogipäivityksessä oli tukku esimerkkejä maista, joiden kansallisomaisuus tuhottiin rajulla yksityistämisprosessilla. Naomi Kleinin kirjan lopussa oli myös viitteitä siihen, miten kriiseistä toivuttiin: tehtiin rajuja liikkeitä, esimerkiksi kansallistamisia, lainsäädäntöä rukattiin takaisin protektionistisemmaksi ja lopuksi potkaistiin IMF pihalle.

SSS-Orkesteri. Eipä taidata pärjätä EU-viisuissa, eihän pärjännyt esikuvansakaan. (c) Riemurasia.net

Yleisellä tasolla tuumaillen länsimaissa näyttää puuttuvan nk. takaisinkytkentä kansan ja eliitin väliltä. Länsimaissa ”demokraattiset” elimet tekevät päätöksiä ja lakeja. Kansalla ei ole mahdollisuutta antaa palautetta kuin vasta seuraavissa vaaleissa. Samalla kansa on elektronisella valvonnalla pakotettu ruotuun ja pullikoinnin mahdollisuutta ei ole.

Aasiassa tällainen takaisinkytkentä on. Valkorosvo kertoi tälle blogille nimensä antaneessa kirjassa esimerkin Nepalista. Nepalilla, joka on yksi maailman korruptoituneimmista maista, on suuria vaikeuksia kerätä verotuloja. Kukaan ei maksa veroja, koska niitä ei käytetä yhteisiin tarkoituksiin vaan rahat siirtyvät lähes suoraan poliitikkojen ulkomaalaisille pankkitileille. Kun maoistit pääsivät valtaan, he julkisesti lupasivat eliminoida korruption ja käynnistää julkisrahoitteisia infrastruktuurin parannushankkeita. Kävi niin, että verotulot räjähtivät seuraavana vuonna käsiin. Hyvin pian kansa huomasi, että maoisteille kävi kuin Soinille: valta tärveli. Korruptio jatkui entisellään ja julkistetut projektit eivät edenneet. Tästä seuraavana vuonna verotulot romahtivat ja alkoi maoistien poliittinen alamäki. Trust but control.

Luottamuksellisin kontrolliterveisin,

Valkorosvo

47. PAHAN AKSELI

Päivää taas,

Valkorosvolla oli tilaisuus lukea pitkään kirjaa lentäessään Barcelonasta Dohan kautta takaisin Myanmariin. Matkalukemiseksi valikoitui Naomi Kleinin (s. 1970) teos ”Tuhokapitalismin nousu” (julk. 2007, alkuperäinen nimi: The Shock Doctrine – The Rise of Disaster Capitalism). Kaksi kolmannesta luettuaan Valkorosvo ei voinut enää pidättäytyä vilkkuvan kursorin kutsusta ja tässä sitä ollaan, taas. Valkorosvo toivoo, että tätä päivitystä jakaisi mahdollisimman moni, sillä sen verran isosta asiasta (josta muuten nk. Valtamedia on vaiennut) on kysymys.

Milton Friedman (1912 - 2006)

John Maynard Keynes (1883 - 1946)

Aloitetaan peruskäsitteistä. Friedmanismi on talouspolitiikan suuntaus, jonka perusti Milton Friedman (1912 – 2006). Milton Friedman opetti taloustieteitä Chigagon yliopistossa, ja siksi hänen seuraajiaan kutsutaan usein Chigagon Pojiksi. Friedmanin mukaan kapitalismin täytyy toimia pidäkkeettömässä ympäristössä ilman rajoituksia. Teoria tästä kehiteltiin jo 1930-luvulla, mutta Yhdysvaltain suuri pörssiromahdus ajoi teorian hetkeksi sivuraiteelle. Yksinkertaistettuna Milton Friedmanin mallissa valtio on pelkkä kulissi, kuori joka tarjoaa nimen, ja kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat ovat kaupan vapaasti kysynnän ja tarjonnan lakien mukaan. Friedmanismi tunnetaan monilla nimillä. Usein puhutaan vapaasta kapitalismista, mutta nykyään tunnetuin termi lienee ”globalisaatio”. Milton Friedman muuten on se hemmo, jonka ajatuksiin pohjautuu Euroopan rahaliitto EMU.

Keynesiläisyyden kehitti John Maynard Keynes (1883 – 1946). Yksinkertaistaen keynesiläisyydessä on kysymys suitsitusta kapitalismista, jossa valtio hoitaa yleishyödylliset tehtävät ja kaikille tarjolla olevat palvelut, esimerkiksi turvallisuuden ja terveydenhuollon. Muun muassa suomalainen hyvinvointivaltio ei ole suomalaisten oma keksintö, vaan sovellus keynesiläisestä talouspolitiikasta. Samaa mallia on sovellettu kautta aikain monissa muissa maissa. Esimerkiksi suomalaisen hyvinvointivaltion malli on perua niinkin kaukaa kuin Etelä-Amerikasta, jossa ensimmäisenä samantyyppistä suitsitun kapitalismin ja hyvinvoinnin yhdistelmää sovelsi Uruguay.

Naomi Kleinin kirja on sellainen, joka jokaisen suomalaisen pitäisi lukea. Ensiviitteenä tästä toimii suomalaisen painoksen takakannen teksti, jossa Helsingin Sanomat noteeraa kirjan toteamalla: ”Kiehtovia kertomuksia siitä, mitä tapahtui ja miksi”. Kyseinen kommentti on varsin vähättelevä ja antaa täysin väärän kuvan sisällöstä. Kyseessä ei ole joukko kiehtovia tarinoita, vaan pikemminkin äärimmäisen loogisesti etenevä kertomus, kuinka maailmaa on johdateltu valtio kerrallaan sitoutumaan talousmalliin, jossa köyhät maksavat kaiken ainakin kahdesti ja harvalukuinen eliitti käärii rahat muiden kärsimyksillä.

Mr. Ronald Reagan aikoinaan lanseerasi termin ”pahan akseli” ja tarkoitti sillä Irania, suurta islamilaista Saatanaa. Jos totta puhutaan, maailmassa on pahan akseli, mutta sen molemmissa päissä on vain yksi valtio, USA. Valkorosvo tietää varsin hyvin että kun tämä teksti menee NSA:n kääntäjien läpi, USA:han ei ole asiaa. Mutta ei sillä väliä; Valkorosvo on julistanut kyseisen maan boikottiin jo enemmän kuin 10 vuotta sitten. Ei kiinnosta käydä, ei edes lomalla. Maailmassa on monia muita, paljon mielenkiintoisempia paikkoja vierailla, olla, asua ja elää.

Naomi Kleinin kirja on kuvaus siitä, kuinka friedmanismi valtasi alaa ja muuttui puhdasoppisesta teoriasta raa’aksi käytännöksi pyrkien samalla hävittämään keynesläisyyden. Milton Friedman tiesi itse oikein hyvin, että ajatuksensa kapitalisimin toteuttamisesta ei menisi normaalioloissa millään läpi, tarvittaisiin sopiva kriisitilanne ja sitten voitaisiin tarjota kapitalistista shokkihoitoa (Shock Doctrine). Karu kertomus alkaa siitä, kuinka USA:n kannalta oli hyvin kiusallista, että Etelä-Amerikan valtioista Chile, Argentiina ja Uruguay olivat osin kehittyneempiä kuin USA itse. Kyseisten valtioiden markkinat olivat tuontitulleilla suojatut, kotimarkkinat toimivat, hyvinvointia löytyi, työläisten asema oli suojattu ammattiyhdistyksin, oma teollisuus voi hyvin, ja mikä tärkeintä: amerikkalaisten oli äärimmäisen vaikea päästä markkinoille. Friedmanistit teorioineen saivat kärkkyä tilaisuutta kauan, mutta viimein aika oli kypsä. Varttuneemmat lukijat muistavat ajat, kun lehdissä kerrottiin Argentiinan sotilasvallankaappauksista, tai kuvissa vilahteli Chilen presidentin Salvador Allenden verinen ruumis. Itse asiassa, Chilen tapahtumat olivat ensimmäinen Friedmanin teorioiden kova koitos. Jotta kapitalismi saisi toimia pidäkkeettä, ammattiyhdistykset tuli eliminoida, hintasäännöstely purkaa ja kaikki tuontirajoitukset poistaa. Nämä olivat vallan kaapanneen kenraali Augusto Pinochetin ensimmäisiä toimia. Kansa syöstiin kurjuuteen ja vapautuneilla markkinoilla huseerasivat aivan vapaasti amerikkalaisyritykset ostaen pilkkahintaan paikallisia yrityksiä ja kaapaten taloudellisen vallan koko maassa. Työttömyys nousi huippulukemiin puhumattakaan kaikista muista mahdollisisista tragedioista ja väkivallan käytöstä. Amerikkalaiset paikalle saapuneet ”neuvonantajat” olivat Friedmanin koulun käyneitä Chigagon Poikia, jotka huolehtivat, että lainsäädäntö muutettiin moisille menettelytavoille suosiolliseksi. Sen jälkeen kyse olikin pelkästään laillistetusta ryöstöstä. Chilen tapauksessa erityisen kiinnostava seikka olivat maan hirmuiset kuparivarannot.

Yksi Milton Friedmanin perusajatuksista oli, että vapaa kapitalismi voi toteutua vain kriisien kautta. Kun kansa on kriisitilanteessa, jokainen huolehtii vain itsestään ja silloin on sopiva tilaisuus muuttaa lainsäädäntöä sillä tavalla, että pidäkkeetön kapitalismi voi toteutua. Tästä friedmanilaisella koulukunnalla olikin lyhyt matka seuraavaan etappiin: jos kriisiä ei ole, se järjestetään. Hyvin suunniteltuun ”kriisiin” kuului tietenkin se, että sopivat yhteistyökumppanit (lue: amerikkalaiset suuryritykset) oli jo etukäteen informoitu ja valikoitu.

Argentiinan, Chilen ja Uruguayn jälkeen seurasivat Brasilia ja Bolivia. Friedmanilaisten menetelmät kehittyivät yhä hienostuneemmiksi, mutta ihmisuhreilta ei vältytty. USA käytti tarvittaessa työkalunaan CIA:ta saadakseen ilmapiirin suosiollisemmaksi. Tässä yhteydessä puhutaan ”maksetuista vallankaappauksista”; maalle USA:n tukemana järjestelty uusi johto olisi tukea saatuaan suosiollisempi Milton Friedmanin ideoihin perustuvalle dollarikolonialismille.

Koska Chigagon taloustieteen opinahjo oli varsin arvostettu, friedmanilaisen koulukunnan kasvatit löysivät itsensä hyvin nopeasti USA:n yhteiskunnan ylimmiltä portailta. Sellaiset nimet kuin esimerkiksi Dick Cheney (varapresidentti), Donald Rumsfeld (puolustusministeri) ja Paul Bremer (Irakin konfliktin ”neuvonantaja”) ovat melkoisen tuttuja.

Kun Etelä-Amerikka oli ns. taputeltu, oli aika siirtää katse muuhun maailmaan; oli paljon markkinoita, joilla USA:n ylivalta ei ollut riittävän täydellinen. Friedmanilaiset keksivät nerokkaan keinon. Moni Chigagon koulun kasvateista päätyi työskentelemään Kansainväliseen Valuuttarahastoon (IMF) hyvin korkeisiin asemiin. Näin IMF:stä tuli friedmanilaisuuden käsikassara. Ja kaikki maat, joista IMF:llä oli saatavia, joutuivat pakon edessä noudattamaan friedmanilaisuuden oppeja, halusivat tai eivät. Näin kävi muun muassa Etelä-Afrikalle, jossa Nelson Mandela ja ANC kirjaimellisesti söivät kaikki kansalle antamansa lupaukset friedmanilaisuuden kotiutuessa Hyväntoivonniemen ympäristöön. Indonesiassa USA:n innokkaasti tukema diktaattori Suharto petti kansansa ja ajoi Indonesian talouden konkurssin partaalle.

Friedmanilaiset hakivat ja kehittivät kriisejä missä vain mahdollista. Meksiko oli loistava tilaisuus. Samoin Aasian maat, joista erityisesti Etelä-Korean teollisuuden valtaaminen oli kuin kirsikka kakun päällä. Samaan syssyyn tehtiin pienempiä nurkanvaltauksia Thaimaasta ja Malesiasta, totta kai. Kunnes koitti jättipotin aika; päästiin käsiksi Eurooppaan ja Venäjään.

Venäjän luhistuminen 1989-1990 avasi aivan uusia mahdollisuuksia. Friedmanilaiset olivat hankkiutuneet hyviin asemiin ja Boris Jeltsinin lyhyehkön hallintokauden aikana Venäjän valtion omaisuus jaettiin nykyisin tunnettujen oligarkkien kesken. Tässä friedmanistit hieman epäonnistuivat: amerikkalaiset eivät päässeet haaskalle ostelemaan yrityksiä, mutta Villin Lännen kapitalismi saatiin kuitenkin toteutettua. Puola oli myös mielenkiintoinen kohde. Venäjän otteen hellittäessä Solidaarisuus -liike pääsi valtaan ja siihen kriisitilanteeseen friedmanilaiset iskivät. Tässä tapauksessa Solidaarisuus hävisi, koska kaikki mitä he friedmanilaisten ja IMF:n suosituksesta/pakotuksesta tekivät, oli täysin vastoin heidän julkisuuskuvaansa ja kansalle annettuja lupauksia.

World Trade Centerin kaksoistornien tuhoutuminen New Yorkissa oli friedmanilaisten märkä päiväuni. Se avasi ovet lopulliseen päämäärään: USA:n valtion toimintojen yksityistämiseen. Syntyi merkillinen kulttuuri, kun turvallisuutta alettiin pitää kauppatavarana. Jotta turvallisuutta voisi myydä, pitää ensin olla turvattomuutta. Lukijat lienevät huomanneet, kuinka maailma muuttui yhtäkkiä kovin turvattomaksi 9/11 jälkeen? Vanhan kauppamiehen ohjeen mukaan: ensin pitää luoda kysyntä, sitten tulee tarjonta...

9/11 jälkeen friedmanilaiset kaupallistivat sodankäynnin ja julkisuudessa tuli tunnetuksi tuote ”terrorisminvastainen sota”. USA:n armeija alihankki kaiken mahdollisen yksityiseltä sektorilta, ja tämän lopputuloksena konflikteissa oli hyvin usein läsnä muita amerikkalaisia enemmän kuin itse sotilaita. Konsepti ajettiin lopulliseen muotoonsa, kun friedmanilaisten himoitsema ”kriisi” saatiin aikaan vääriin tiedustelutietoihin perustuen ja sen seurauksena Irak käytännössä tuhottiin kokonaan. Friedmanilaisilla oli laskelmissaan virhe ja paikallista vastarintaa ei odotettu syntyvän. Näin kuitenkin kävi ja amerikkalaisen ”demokratian” vienti Kaksoisvirtain alueelle epäonnistui surkeasti, tunnetuin seurauksin.

Edellä ollut teksti on hyvin lyhyt ja epätarkka referaatti Naomi Kleinin kirjasta. Koska kirja päättyy vuoteen 2007, on ainakin Valkorosvon mielestä mielenkiintoista tutkailla, mitä sittemmin on tapahtunut. Ja onko friedmanilaisuudella merkitystä Suomelle?

Eurooppa on perinteisesti noudattanut keynesläisiä periaatteita, jotkin valtiot vähemmän, jotkin enemmän. Paradoksaalista sinänsä, EU on suojellut jäsenvaltioitaan friedmanilaisuudelta, koska Euroopan Keskupankilla on ainakin nimellisesti rajattomat varat käytössään; liittovaltion kimppuun on hankala käydä ja sopivan ”kriisin” järjestäminen on varsin työlästä.

Ensimmäinen shokki, jolla Eurooppaa ravisteltiin, oli amerikkalaisen investointipankin kaatuminen, joka aiheutti ketjureaktion ympäri maailmaa. Mitä ilmeisimmin friedmanilaisten vaikutusvallan vuoksi pankin annettiin kaatua, jotta saataisiin aikaan sopivia kriisejä, mitä hyödyntää. Tulokset ylittivät odotukset, koska Euroopassa vaikutukset olivat luultuakin suuremmat.

Friedmanilaiset pääsivät IMF:ää hyväksikäyttäen käsiksi Eurooppaan Kreikan, Irlannin ja Portugalin kautta, mutta tulokset eivät olleet riittävän hyviä. USA kuitenkin halusi päästä kunnolla käsiksi EU:n linnakkeeseen ja soveltaa siksi hieman toisenlaista taktiikkaa. Tällä kertaa käytetään kaksia kasvoja: toisten kautta neuvotellaan sopimusta ja toisten kautta järjestetään ”kriisi” ja hajaannus, joka nopeuttaa päätöksentekoa.

Sopimuksellinen tie tunnetaan nimellä TTIP, transatlanttinen vapaakauppasopimus, joka käytännössä poistaa kaikki rajoitukset ainakin amerikkalaisilta tuontitavaroilta. Koska TTIP-neuvottelut eivät ole julkisia ja päätökset tehdään demokratian ulottumattomissa, tästä on hankala saada tarkempaa tietoa.

Toinen, salassa pidettävä tie, on se, josta ei Euroopassa pahemmin uutisoida. Islamilainen Kalifaatti, IS, saa rahoituksensa, tukensa ja huoltonsa pitkälti akselilta USA-Israel-Turkki. IS:n julmuudet ovat saaneet ihmisiä liikkeelle ja osa näistä on niitä, jotka saapuvat Välimeren yli Eurooppaan aiheuttaen päivänpolttavan pakolaiskriisin. Toki virrassa on mukana muitakin; elintasosurffareita, muuten vaan matkaan lähteneitä ja jopa sotarikollisia. Näyttää vahvasti siltä, että maahanmuutto on vain savuverho, jonka suojissa suunnitellaan friedmanilaista operaatiota, jossa USA saa täydellisen kaupallisen yliotteen Euroopasta.

Toki USA mieluummin neuvottelee yhden osapuolen kanssa TTIP:n, jonka lopputulema vastaa pitkälti friedmanilaisten haaveita ainakin amerikkalaisten suuryritysten kannalta, näyttäähän se jopa laillisemmalta. Varmuuden vuoksi on tietenkin hyvä, että Eurooppa ajetaan hajaannuksen tilaan laajamittaisella kansainvaelluksella. On aina hyvä pitää mielessä, että eurooppalaisissa touhuissa mukana kummittelee IMF, kuten esimerkiksi Kreikan saneerauksessa. Ja friedmanilaiset ovat edelleen tukevasti IMF:n vallankahvassa: muistelkaapa Kreikalle asetettuja vaatimuksia ja mitä friedmanilaisten vaateet olivat tämän pitkähkön tekstin alkupuolella.

Lopuksi vielä muutama rivi siitä, mitä friedmanilaisuus on Suomessa ja miten keynesläiset periaatteet on ajettu alas:

• Sote-uudistus: avaa ovet terveydenhuollon täydelliselle yksityistämiselle. Keynesin periaatteiden mukaan tämän pitäisi olla ainakin osittain valtion hommia.

• Valtionyritysten yksityistäminen: tästä on paljon esimerkkejä. Sonera, Caruna (Fortum välikätenä), Digita, kaivosteollisuus, ulkomaiset valtaukset, valtion maiden siirtäminen erilliselle yhtiölle... Keynesläisten periaatteiden mukaan avainalueiden, joilla on kansallista merkitystä, pitäisi olla valtion omistuksessa.

• Lukukausimaksut: tasoittaa tietä täysin maksulliseen opiskeluun, joka johtaa aikain saatossa siihen, että kaikilla ei ole enää yhtäläisiä mahdollisuuksia kouluttautua. Vielä pidemmällä ajalla tämä johtaa luokkayhteiskunnan uudelleensyntymiseen.

• NATO-isäntämaasopimus: avaa mahdollisuuden keskustella palkka-armeijasta ja ”sodankäynnin yksityistämisestä” USA:n tyyliin. Suomi kantaa riskit, joku muu käärii voitot.

• Yhteiskuntasopimus vs. pakkolait: friedmanilaisuuden periaatteisiin kuuluu ammattiliittojen täydellinen eliminointi. Ay-liikkeen vallan suitsiminen lakiteitse on sivistynyt vaihtoehto hoitaa sama asia.

Finanssipolitiikasta, lainsäädäntövallasta ja itsenäisyydestä on Suomen tasolla oikeastaan turha puhua, sillä niitä ei enää ole.

Kuten näkyy, friedmanilaisuus on saanut Suomessa tukevan jalansijan ja kuten kaikissa aiemmissa esimerkeissä, nyt läpiajettavia muutoksia perustellaan ”kriisillä” ja vain sillä, että on yksi ainoa vaihtoehto. Kuulostaako tutulta?

Keyneskapitalistimaisin terveisin,

Valkorosvo

46. PROPELLIPÄITÄ JA MUITA ASIOITA

Hyvää iltapäivää,

Mäkihypyssä otetaan aina rohkea etunoja. Sillä se Nykäs-Mattikin aikoinaan mitaleille liihotteli. Mäkihyppääjien lisäksi rohkeaa etunojaa otetaan vuosittain Barcelonassa, tapahtumassa nimeltään Mobile World Congress (MWC), jossa jokainen valmistaja ja epälukuinen määrä muita yrityksiä esittelee menneitä, nykyisiä ja tulevia mobiilitekniikan aikaansaannoksiaan. Tänä vuonna tapetilla oli 5G, jonka ympärille oli onnistuttu rakentelemaan melkoinen hypetys. Ja aivan turhan takia. Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, 5G voi olla kuluttajakäytössä ehkä 5 vuoden kuluttua ja silloinkin suurin osa käyttäjistä ei sitä edes huomaa. Mahtaa olla markkinamiehillä töitä keksiä, miten moista ihmettä myydään. Surkuhupaisin viritelmä aiheesta oli erään operaattorin osastolla, jossa Etustaja Virkki kehui suu vaahdossa, kuinka he ovat kytkeneet ihan messuja varten peräti 10 kpl vesimittareita etävalvontaan 5G-yhteyden ylitse(!). Valkorosvon mieleen tuli, miten tämä homma muutamia vuosia sitten tehtiin ihan perus-GSM:n päälle Suomessa, mitä nyt ihmiset pakotettiin vaihtamaan sähkömittarit että homma toimisi. Eipä liene kovin iso homma toteuttaa vesimittareillekin.

MWC:n järjestää GSMA (GSM Association) ja liput eivät ole aivan halpoja. Kävijöitä tapahtumassa on nykyisin vuosittain yli 100 000, joten ei ole läpihuutojuttu, missä tapahtuma järjestetään. Alun perin tapahtuma oli Genevessä. Sieltä se siirtyi Ranskan Cannesiin, mutta GSMA kyllästyi ranskalaisten lakkoiluun ja tapahtuma huomattavine tuloineen siirtyi Barcelonaan. Tänä vuonna Barcelonassa oli metro- ja bussilakko samaan aikaan tapahtuman kanssa. Kumpaakaan ei huomannut, sillä julkiset kulkuyhteydet toimivat Barcelonassa moitteettomasti. Järjestyksestä pitivät huolen monilukuiset poliisit ja vartijat. MWC vaatii logistiikalta paljon, joten infran on oltava kunnossa. Näyttelyalue on kooltaan sama kuin 5-6 x Pasilan Messukeskus ja liikkujia on paljon. Barcelonan julkinen liikenne on loistava, kaupungissa on tukku metrolinjoja, joilla pääsee lähes mihin tahansa. Suomella on vielä pitkä matka tämän luokan tapahtumien järjestäjäksi. Jos nyt vaikka aloitettaisiin siitä, että Pasilan Messukeskukseen olisi metroyhteys.

Messut tulivat, olivat ja menivät. Tilaisuus oli sekä henkisesti että fyysisesti raskas. Siksi Valkorosvo päätti Barcelonan lisäksi viettää viikon aivan toisella puolella Espanjaa, nimittäin Malagassa. Malagasta lähetettynä tämä blogiteksti tällä kertaa näkee päivänvalon.

Tähän mennessä Valkorosvo on esitellyt ainakin joidenkin mielestä mielenkiintoisia vertailuja suomalaisen, nepalilaisen ja myanmarilaisen yhteiskunnan välillä. Nyt on aika ottaa vertailukohta vähän lähempää. Joku voi kysyä mitä vertailemista Suomessa ja Espanjassa on, samaa EU:ta kumpikin? Vertailtavaa on paljonkin, kun otetaan sellainen arkielämän näkökulma ja katsellaan siitä vinkkelistä.

Kun oikein muistellaan: mitä enemmän Suomessa rummutettu kaikkien direktiivien toteuttamista että oltaisiin EU:n mallioppilas, sitä kurjemmaksi asiat ovat tyypillisesti menneet. Jos kumpikaan lukijoista ei tätä usko tai allekirjoita, kommenttiosio on ihan vapaa esitellä toisenlaisia esimerkkejä, sillä en juurikaan harrasta valtamedian kovasti suosimaa ennakkosens... eikun moderointia. Espanja, isona taloutena, on toteuttanut direktiiveistä ne, jotka on tarpeelliseksi katsonut. Koettakaapas molemmat lukijat ihan piruuttaan arvata, kummassa maassa on onnellisempi katukuva? Niinpä.

Plaza de la Constitution - Malaga

Onnellisuus ja oman elämän hallinta näkyy pienissä asioissa, kuten vaikkapa katu- ja kahvilakulttuurissa. Ihmiset hymyilevät ja aina on aikaa joko keskustella muiden kanssa tai istua kahville tai tapaksille, jos sattuu nälkä yllättämään. Vaikka paikalla on paljon turisteja ja jatkuva vipinä käynnissä, kerjäläisiä on näkösällä vähemmän kuin Helsingissä. Espanjan nuoristyöttömyydestä on puhuttu paljon ja varmaan sitä on. Kuitenkin parin ison kaupungin otannalla lieveilmiöitä ei näy. Sen sijaan nähdyt nuoremmat ihmiset painoivat pää märkänä duunia erilaisissa yrityksissä ja kahviloissa.

Suomessa ainakin pääkaupunkiseudulla vallitsee kummallinen ilmiö. Jos joku kyyppari saa päällensä mustan essun ja häntä kehutaan Baristaksi, automaatista tihistetty kahvinlitku maksaa kympin mukilta. Toisen kympin saa pulittaa, jos ns. kahvin kylkeen haluaa jotakin pureskeltavaa. Parinkympin kahvilamaksuilla on aika irvokasta puhua kahvilakulttuurin kehittämisestä, saahan samalla rahalla nurkkapubista 3 -4 isoa tuoppia. Siinä on sentään rahalle vastinetta mannermaisuudella leikkimisen sijaan. Espanjassa viinin, oluen tai kahvin saa ihan samalta tiskiltä oman valintansa mukaan. Lienee mannermaisuuden syytä, että Espanjassa ei sorruta tällaiseen suomalaistyyppiseen hölmöilyyn.

Valkorosvo on nyt useampana aamuna marssinut apartementoksesta aukion poikki muutaman kymmenen metriä leipomoon. Sieltä on tullut ostetuksi aamusella lihapasteijoita, croissantteja, sämpylöitä ja ruisleipää, kaikki luonnollisesti vastaleivottuja. Tämänaamuinen satsi oli tuore ruisleipä, kolme sämpylää, ja kolme erinomaista kahvia. Ai hinta? 7 euroa. Hinta on vielä espanjalaisittain kallis, koska mukana on turistilisä. Leivänpäälliset ja täytteet voi ostaa kävelemällä parisataa metriä kauppahalliin, josta saa aivan kaikkea tarvittavaa. Ja taatusti tuoreena. Tällaisten ostosten jälkeen on melkoisen hankala asemoida itsensä nauttimaan eurooppalaiseen tyyliin helsinkiläisessä kahvilassa, jossa kahvi on enimmäkseen sumppia ja kaiken kokeneet sämpylät ovat nähneet muutakin kuin eilisen päivän.

Suomalaista Sote-touhua sivusta seuranneenva Valkorosvon on kovin vaikea käsittää, että Espanjassa sairaaloita on joka nurkalla ja tarvittaessa lääkärin saa kotiinkin käymään. Tästä voi tehdä jokainen ihan omia johtopäätöksiä: joko suomalaisen lääkärin liksa on aivan liian suuri, tai sitten espanjalaisten täytyy maksaa veroja moninkertaisesti suomalaisiin verrattuna. Olisikohan skandinaavisessa auvolassa menty jossain vaiheessa ihan totaalisesti metsään?

Hiljattain Valkorosvo tavasi suomalaisesta aviisista, kuinka uutta versiota tupakkalaista sorvataan taas ihan kiihkouskovaisten ahkeruudella. Harry Potter -kirjoissa Azkabanin vankilaa vahtivat Ankeuttajat, jotka veivät vankien sielusta ilon ja voiman ja tekivät elämän ynnä tuomion – no, ankeaksi. Suomalaisilla on ihan ikioma Azkabaninsa ja sen vartijoiksi on siunaantunut kaikenlaisia ääliöitä, jotka saavat aikaiseksi saman kuin Ankeuttajat. Yksi näistä muiden elämän paremmin kuin omansa tietävistä pässeistä on Paavo Lipponen, joka vuonna 2006 keksi idean savuttomasta Suomesta. Tähän pääankeuttajan älyttömään ideaan takertui joukko innokkaita apureita ja sen seurauksena nyky-Suomessa suunnitellaan jo asunto-osakkeen haltuunottoa, jos kessu käryää. Vielä on sentään matkaa Islamilaiseen Kalifaattiin, jossa nortin poltto johtaa tosiaan kuolemaan, ja vielä nopeammin kuin syöpä; sapelin viuhahdus ja kaulan katkaisu kun ei kauaa kestä. Toisaalta, onhan kansamme edustaja Kimmo Sasi jossain vaiheessa haikaillut Sharia-lain ottamista Suomen Tasavallan lakitekstien rinnalle oikeuskäytännöksi. Valkorosvo suosittelee THL:lle ja Ehyt ry:lle ja muille vastaaville tutustumista Islamilaisen Kalifaatin hallintoalueellaan soveltamaan lainsäädäntöön. Sieltä voi saada hyviä ideoita jatkoa ajatellen.

EU:n ytimeen -sählinki | Nato -hölmöilyt ja jenkkilän hummeripäivälliset | Kaasuputkikonsultointi | Savuton Suomi  ... Kuinkahan paljon vahinkoa tämä patu mahtaa vielä ehtiä aiheuttaa? (Kuvan (c) merkitty kuvaan)

Mitenkäs Espanjassa? Hotelleissa ei polteta, ravintoloissa ei sisällä polteta ja tupakat voi ostaa vain baarien automaateista tai erityisistä tupakkakaupoista. Asiassa ei ole mitään ongelmaa, ravintoloiden terasseilla voi poltella, mutta sisällä ei. Ihmiset ovat tyytyväisiä ja kaiken maailman sääntö-Simot ja regulaattori-Raijat eivät ole koko ajan vieressä mäkättämässä. Vanha viisaus: ”ota oma tilasi, mutta jätä muillekin” toimii oikein hyvin. Eikös ole kummallista, että muutama selkeä sääntö hoitaa saman asian paremmin kuin metrin mittainen lakikokoelma, jossa on koetettu määritellä asiat pilkun puolikkaan tarkkuudella?

Valkorosvo on enemmän kuin lievästi huvittuneena seurannut, kuinka Helsingin johtokahvassa roikkuvat pölhö-Kustaat ovat vakavissaan suunnittelemassa moottoriteiden purkua ja niiden korvaamista bulevardeilla, joilla kävelijät ja pyöräilijät olisivat kuninkaita. Kieltämättä aika humoristinen ajatus. Ei sen puoleen, moisesta tehdyt havainnekuvat näyttävät oikein kauniilta, juuri samanlaisilta kuin vaikkapa Malagan kävelykeskustan kadut. Ongelmia syntyy vasta sitten, kun tuodaan realismi peliin: aina ei aurinko paista, vaan on kylmää kuin jääkarhun perseessä, pimeydessä eivät plataanipuut kasva, palmuista puhumattakaan, ja 15 asteen pakkasessa puhalteleva merituuli tuo oman pikantin lisänsä kävelybulevardeilla pasteerailevien elämäntyyliin ja vaatetukseen. Ja julkinen liikenne on ehditty tietenkin kannattamattomana lopettaa jo aikaa sitten.

Vasemmalla oikein viihtyisä viinimesta ja oikealla Malagan satamaa

Valkorosvo vain haluaa kysyä: kuinka helvetin kauan mahtaa kestää, että kaupunkisuunnittelijoiden piskuisiin aivoihin pesiytyy ajatus, ettei Helsingistä saa espanjalaistyyppistä kaupunkia sitten millään. Siihen on kolme syytä: sää, sää ja sää. Ei auta, vaikka kuinka isonnettaisiin hiilijalanjälkeä tekemällä lämmitettäviä katuja taikka muuta vastaavaa. Maantiede on mitä on ja sille ei voi mitään, kuten Paasikivi aikoinaan toisissa yhteyksissä totesi.

Vain näillä pienillä vertailuilla ja muutoin lehdistä saadun yleiskuvan perusteella Valkorosvon on pakko todeta, että SSS-hallituksen huutelemat kansalliset pelastustalkoot ovat aika irvokas juttu. Jos se olisi vitsi, melkein naurattaisi. Kun herrat ovat tosissaan, ei naurata ollenkaan. Esimerkiksi Stubb on päästänyt jo useita sen luokan möläyksiä, että taitaa olla puolueenjohtajan päivät luetut; mitä niitä nyt ensi puoluekokoukseen mahtaa jäljellä ollakaan. Sipilä ja Soini eivät ole sen kummempia. Valkorosvo oli aiemmissa blogipäivityksissään positiivisempi ja kuvitteli, että herrat saisivat jotakin aikaiseksi. Vaan eipä taida tulla hamekankaasta edes tuluskukkaroa.

Sanotaan, että jokainen on oman onnensa seppä. Valkorosvo kävi aikoinaan melkoisen painin itsensä kanssa poistuessaan maan rajojen ulkopuolelle. Nyt on osoittautunut, että Valkorosvon pahat aavistukset ovat toteutuneet jopa isommassa määrin kuin Valkorosvo kuvitteli. Kauas on pitkä matka, mutta takaisin ei ole tosiaankaan kiirettä. Asiansa voi järjestää niin kovin monella tavalla ja on osoittautunut, että muualla sen voi tehdä paremmin kuin kotimaassaan. Sääli sinänsä.

Espanjalaisturistismessuamisemigranttiterveisin,

Valkorosvo

PS.

Valtamedian päätoimittajien yhteinen ultimaatumi näin maaliskuun aluksi julkaistuna oli aika epätoivoinen teko; ”Koettakaa nyt uskoa meitä, me puhumme ja julkaisemme totuuksia, tai emme ainakaan muuntele niitä kovin paljoa, mitä nyt yhteisen hyvän edistämiseksi ehkä hieman editoimme.”

Voi Herra siunaa ja varjele taas. Täytyykin seurata, kuinka arvon päätoimittajien käy MV-lehden asettaman julkisen haasteen kanssa. Elämme mielenkiintoisia aikoja.

45. MV-LEHTI ja MV-PRESIDENTTI

Päivää taas,

Välillä täytyy pitää taukoa työnteosta ja ajatella ihan muita asioita. Viime aikoina on tullut käsikirjoitettua ja valmisteltua materiaalia eräänlaisiin lyhytelokuviin. Niillä on tietty käyttönsä ja julkinen ensi-ilta Barcelonassa tämän kuun loppupuolella. Paljon on tehty ja paljon on vielä tekemättä. Mutta mennäänpä muihin asioihin.

Jokin aika sitten muutama poliittinen nuorisojärjestö alkoi puuhata boikottia MV-lehteä (jos joku ei tiedä virallista nimeä, se on Mitä Vittua??!! ja löytyy netin syövereistä osoitteesta www.mvlehti.net) vastaan. Valkorosvokin uteloitui mekkalasta siinä määrin, että piti tehdä vertailevaa tutkimusta jokusien viikkojen ajan.

Boikotin syyksi nuorisojärjestöt ilmoittivat, että MV-lehti kirjoittelee valheita ja asiattomuuksia ja sen jutut eivät pidä missään määrin paikkaansa. Kun taas sen sijaan kunnioitetut ja arvossapidetyt, suomalaisten mediakonsernien ammattimaisesti toimittamat lehdet... Pakkohan tätä oli alkaa seurata.

MV-lehden sisältö on rankasti maahanmuuttokriittistä ja se on lehden agenda. Lehden uutiset edustavat pääosin muutamaa tyyppiä. Yksi tyyppi on uutinen, joka on napattu suomalaisista medioista ja sen jälkeen esitelty joko sellaisenaan tai kommentoituna MV-lehden sivuilla. Toinen uutistyyppi on suomeksi käännetty, yleensä eurooppalainen tapahtuma. Kolmantena tyyppinä ovat lukijoilta tulleet vinkit tai blogikirjoitukset. Sivuilla käytetään toisinaan aika roisia kieltä ja uutisten perässä seuraavat some-kommentit jatkavat samaa linjaa.

Valkorosvon vertailevan tutkimuksen ensimmäinen mielenkiintoinen tulos oli se, että MV-lehdessä on todellakin poikkeus, jos jutun perässä ei ole lähdettä. Valtamediassa sen sijaan lähteiden ilmoittamatta jättäminen on yleinen käytäntö, siltä ainakin näyttää. Äkkipäätä ajatellen (ja Valkorosvo pitää itseään suhteellisen medialukutaitoisena) lähteiden ilmoittaminen tekee uutisoinnista luotettavampaa; lukijalla on ihan itse mahdollisuus mennä ja tarkistaa/googlettaa ja muodostaa oma käsityksensä. Valtamedioiden juttujen suhteen tämä on tehty aika tavalla hankalammaksi.

Toinen mielenkiintoinen ilmiö oli, että ulkomaisista lähteistä käännetty, useimmiten Eurooppaa ja maahanmuuttoa koskeva uutinen, oli ensimmäisenä MV-lehdessä. Useasti meni pari päivää, ja sitten samainen uutinen ilmestyi jotenkin sievisteltynä ja mahdollisesti asiantuntijoiden loivennelluin kommentein varusteltuna valtamediassa. Tästä ainakin Valkorosvolle jäi se käsitys, että kyseinen uutinen haluttiin jotenkin pimittää tai ”unohtaa”, mutta oli pakko lähteä mukaan, kun MV-lehti olikin jo ehtinyt asian julkaista ja some-keskustelussa hallintoalamaiset muodostivat kiivaaseen tahtiin omia käsityksiään. Erityisesti Ranskan ja Ruotsin maahanmuuttajiin liittyvät ongelmat tuntuivat pysyvän kauan piilossa, samoin SPR:n työntekijöiden turvapaikanhakijoille tarjoamat yksityisluontoiset palvelut. Muualla maailmassa tällaisia asioita sen sijaan käsitellään avoimesti. Mitä nyt Daily Mail joutui vähän sensuroimaan, kun ruotsalaiset halusivat välttämättä opettaa, miten lehteä kuuluu julkaista.

Blogit ja lukijoiden lähettämät tarinat ovat laadultaan vaihtelevia, mutta lisäävät omat mausteensa soppaan, jota eurooppalaiset nyt nieleskelevät Schengen-sopimusten ja muiden vastaavien joutuessa, voisi kai sanoa, suoranaisen hyväksikäytön kohteiksi.

Sande Parkkonen on kirjoittanut eräitä erittäin hyviä kirjoituksia blogissaan (Räyhäblogi) ja käsitellyt niissä sananvapauden, ajattelunvapauden ja yksilönvapauden suhdetta. MV-lehdestä ei ole pakko pitää, mutta sen olemassaolo on sananvapauden nimissä yhtä lailla perusteltua kuin vaikkapa Helsingin Sanomien. Isomman tason ilmiönä on sekä kummallista että mielenkiintoista, kun valtamedian toimesta yritetään luoda siloiteltua kuvaa todellisuudesta yksinkertaisesti unohtamalla julkaista tiettyjä asioita ja painottamalla kovasti toisia. Tätä on tapahtunut aiemminkin. Tuolloin vuosia sitten kyseessä oli ”mediakartelli”, jossa Erkon johdolla sovittiin, että EU:sta kertovia positiivisia asioita nostetaan ja ikäviä puolia häivytetään. Tämä tapahtui 1990-luvulla ja totuus paljastui vasta 2010 paikkeilla, kun yksi tiedotuskartelliin osallistunut osapuoli tunnusti asian. Muista en tiedä, mutta Valkorosvon on pakko itselleen myöntää, että tällaiset tapaukset syövät valtamedian uskottavuutta aika tavalla. Nyt ollaan taas isojen asioiden äärellä, kuten oltiin tuolloinkin.

***

Valtiopäivät on taas julistettu avatuksi ja Tasavallan Presidentti piti avajaispuheen. Normaalin arkipäiväisen lätinän sijaan Presidentti Niinistö ottikin kantaa ja ilmaisi huolensa Euroopan kehityksen suhteen. Myös kansainväliset sopimukset ja niiden soveltaminen mainittiin. Tästä tietenkin syntyi mekkala. Tällä kertaa eri näkemyksen omaavat ihmiset olivat vain ”huolissaan” ja ”hämmentyneitä”. Kuinkahan monta natsi- ja rasistikorttia olisikaan ollut ilmassa, jos samaisen puheen olisi pitänyt vähän alempiarvoinen kansalainen? Valkorosvo voi kuvitella, että aika monta.

Maailma on pullollaan sattumia ja yhteensattumia. Toisinaan ne ovat todella hämmästyttäviä, muttei kertaakaan ole tullut vastaan niin hämmästyttävää yhteensattumaa kuin oli tuo mystinen tauko kesken Presidentin puhetta YLE areenassa. Kuinka sopivasti tuo tauko sattuikin juuri siihen kohtaan, mistä monet poliittisen elämän edustajat olivat ”hämmentyneitä” ja ”ihmeissään”. Melkein vähän liiankin sopivaa, miten tässä nyt näin pääsi käymään. Varsinkin kun YLE on moneen otteeseen toitottanut, että Areena on heidän käytetyin palvelunsa, jota ollaan kiivaasti laajentamassa.

Valkorosvo jäi miettimään, että olisikohan asiasta noussut lainkaan keskustelua, ellei MV-lehti olisi asiaa nostanut esille? Paha sanoa. Tekninen vika ja oletuslähetyskielen vaihto oli kuulemmma virallinen syy moiseen. Tätä vaihdosta ei ole vain koskaan aiemmin tehty minkään muun YLEn lähetyksen aikana, ja siksi kukaan ei tiennyt mitä moisesta tempusta voi seurata.

***

Nyt on aika palata takaisin sorvin ääreen ja jatkaa asioiden visualisointia. Lopputulemana tästä muutaman viikon vertailevasta tutkimuksesta jäi käteen se, että kyllä MV-lehdenkin sivuilla kannattaa käydä. On hyvä nähdä asioista myös toinen puoli, jota valtamedia ei mielellään kerro. Näiden lisäksi kannattaa myös seurata ahkerasti aivan muiden maiden tiedotusvälineitä. Sillä se maailmankuva avartuu.

Valtiopäivällisin MV-terveisin,

Valkorosvo

44. RAJAT KIINNI!

Päivää,

Valkorosvo rikkoo pitkään kestäneen radiohiljaisuuden ja kiusaa kumpaakin lukijaansa uudella tarinalla. Radiohiljaisuuteen on ollut monia syitä. On ollut kiirettä, on ollut töitä ja lomallakin on oltu.

Sivusilmällä mediaa seuraten on tullut havaittua, että Suomi on muuttunut ohipuhujien maaksi. Jokaisella on oma pikku totuutensa, jonka ympärillä pyöritään piirileikkiä ja potkitaan erimieliset pois hiekkalaatikolta. Ei siinä mitään, kaikkihan me olemme lapsia olleet. Enemmänkin huolestuttaa yllättävän isoksi äitynyt ennakkosensuuri – tai siis toimituksellisiksi valinnoiksi noita temppuja, tietojen pimityksiä ja muuta pientä toimintaa yleensä kutsutaan.

Valkorosvo veresti parin vuoden takaisia muistoja ja vieraili pikaisella kokousmatkalla Nepalissa, Pikitukkien kotimaassa. Nepalista Valkorosvo on kertoillut enemmänkin tarinoita kokoelmassa ”Valkorosvo ja Pikitukka”, josta tämä blogikin on nimensä saanut. Kirjaa voi kysellä hyvin varustetuista kirjakaupoista ja nettikirjakaupoista.

Mutta asiaan. On kulunut melko tarkkaan kaksi vuotta siitä, kun Valkorosvo karisti Nepalin tomut jaloistaan ja muutti muualle. Kolmen päivän pikavierailulla tuli sen vuoksi huomattua aika yllättäviä juttuja. Tribhuvanin lentoasema Katmandusssa oli ulkoisesti saman näköinen kuin ennenkin. Ja saman hajuinen myös. Maahanmuuttoupseerit olivat saaneet uudet tiskit ja ainakin osaan tiloista oli ilmestynyt kokolattiamatto. Pientä parannusta siis.

Kaduilla kulkiessa Valkorosvo törmäsi paradoksiin. Maanjäristyksen jäljiltä voisi olettaa, että kaupunki muistuttaisi Berliiniä Toisen Maailmansodan loppuvaiheissa, vaan kun ei. Katmandu on nykyisin paljon siistimpi kuin kaksi vuotta sitten. Kadut voi tunnistaa kaduiksi ja talot – no, ne ovat samanlaisia kuin aiemminkin. Syy moiseen selvisi tuttujen kanssa illastaessa. Viime vuoden lokakuussa astui voimaan nippu uusia säännöksiä. Aiemmin roskienkerääjät hakivat roskat taloista, dyykkasivat ne, ja kaikki kelvoton heitettiin kadunvarteen. Tästä ”palvelusta” asuntojen omistajat maksoivat roskienkerääjälle. Lopputulos oli ilmiselvä: kadulle jääneen roskakasan pöyhivät ensin laitapuolen kulkijat, sitten koirat, lehmät ja lopuksi rotat. Jäljelle jääneen kelvottoman muovipitoisen roinan korttelin vanhin tuikkasi aamuyöllä tuleen. Sen vuoksi Katmandussa näki pari vuotta sitten varhain aamulla katujen kulmista nousevia savupatsaita. Enää näin ei onneksi ole, vaan jätteiden kerääjät saavat rahansa vasta kun kuorma on toimitettu keräyspisteeseen. Keräyspisteiden kautta jätteiden jälkikäsittely hoidetaan organisoidusti ja lopputuloksena on vähitellen puhdistuva Katmandun laakso.

Maanjäristyksen jäljet ovat pitkälti kadonneet ja Pikitukkien elämä jatkuu kuten ennenkin. Kaupungilla kulkiessa Valkorosvo näki vanhan työpaikkansa kahden vuoden takaa. Talo oli paikallaan, mutta tyhjillään. Maanjäristyksessä monet rakennukset vaurioituivat niin, että ne on laitettu käyttökieltoon. Ulkoisesti rakennukset näyttävät olevan kunnossa, mutta sisäisiin rakenteisiin on tullut murtumia ja romahdusvaara on ilmeinen. Tällaisen talon hajoamiseen riittää pienikin järistys ja niitä Nepalissa on päivittäin.

Kuten Valkorosvo aikanansa kertomuskokoelmassaan kirjoitti, kansat saavat aina sellaiset poliitikot kuin ansaitsevat. Suomessa on käynyt juuri näin, mutta nepalilaisilla on käynyt huonompi tuuri. Mikään kansa ei ansaitse niin läpeensä lahjottuja ja surkeita poliitikkoja kuin Nepalissa on viimeisinä vuosikymmeninä ollut.

Hyvänä esimerkkinä nepalilaisten poliitikkojen touhuilusta käy maan uusi perustuslaki. Tämä tarina ei ole Suomessa uutiskynnystä ylittänyt, koska ilmeisesti Susanna Penttilän Kardashianin siskoksilta kopioima tiukka mekko kerää enemmän klikkauksia eikä aiheuta poliittista kalabaliikkia tai rasismikortin heittelyä. Perustuslakia sorvattiin Nepaliin kaikenlaisten parlamenttien ja komiteoiden toimesta kaiken kaikkiaan liki parikymmentä vuotta. Nepalissa asuu monia etnisiä kansoja ja näiden kesken sorvattu kompromissi ottaa tietenkin aikansa. Tällä kertaa aika oli pitkähkö.

Nepalin perustuslaki muistuttaa jossain määrin suomalaista Sote-puuhastelua. Kummassakin tapauksessa maa halutaan jakaa alueisiin ja alueiden sisällä saavuttaa jonkin tasoinen itsehallinto. Sote on kerrottu lehdissä, mutta Nepalissa perustuslain kaikkein hankalin asia oli määritellä jokaiselle etniselle kansallisuudelle oma alueensa, eli jakaa maa hallinnollisiin alueisiin siten, että jokainen saisi omansa. Alueiden rajoista käytiin uuvuttavaa polemiikkia, mutta lopulta syntyi kompromissi, joka kelpasi kaikille. Tai lähes kaikille.

Yksi näistä etnisistä ryhmistä on hyvin intialaismielinen ja ilmeisesti Intiasta peräisin, mutta asuttaa Nepalin puolella Intian vastaista raja-aluetta. Tämä poppoo ei ollut tyytyväinen uuteen perustuslakiin, koska uuden lain myötä heimo olisi jakaantunut kahdelle alueelle. Tästä syntyi tietenkin iso meteli ja Intia käyttäytyi kuten Venäjä: ”kansalaisemme ulkomailla ovat vaarassa, rientäkäämme siis auttamaan.” Intialaiset eivät tietenkään marssineet Nepaliin tunnuksettomissa sotilasvarusteissa putinmaiseen tapaan, mutta tukivat heimoveljiensä pyrkimyksiä ja saatiin aikaan kunnon Rajat kiinni -mielenosoitus.

Nepal on riippuvainen tuontitavarasta, erityisesti polttoaineista ja kaasusta. Tämän pikku välikohtauksen seurauksena Katmandun alue joutui saartoon eikä polttoainerekkoja päästetty maahan. Koska Intian ja Nepalin raja on avoin molempien maiden asukkaille, virallisia rajanylityspisteitä alettiin kiertää metsäpolkujen kautta. Vaivihkaa Nepaliin toimitettiin bensaa 20 litran kanistereissa. Yhtä sellaista Pikitukka kanniskelee päänsä päällä ja saa hyvän tilin reissustaan. Polttoainepulan vuoksi musta pörssi kukoistaa: bensan hinta on 3 USD / litra, jos sitä on lainkaan saatavilla. Huhut leviävät äkkiä ja jos bensaa jossain on, jakelupisteelle syntyy äkkiä puolentoista kilometrin jono. Jonossa saattaa kulua 24 tuntia ja sen lopputuloksena mopoon saa bensaa ehkä 10 USD:n edestä. Taksikyytien hinnat ovat kymmenkertaistuneet parin vuoden takaisista ajoista. Kriisin alkuvaiheissa polttoainepula oli niin paha, että jopa maahan saapuvia lentokoneita ohjeistettiin tankkaamaan jossain muualla, Nepalissa kun ei kerosiinia ollut.

Kaasu on myös iso ongelma. Nepalissa ei sähköhelloja juurikaan käytetä, vaan ruoan valmistus tapahtuu joko nuotiolla tai kaasukeittimillä. Rajan sulkeutuminen aiheutti sen, että 15 kg:n kotitalouspullo kaasua maksaa nyt noin 80 USD. Normaaliaikoina samainen pullo maksaa ehkä 10 USD. Jos hinnat suhteuttaa Suomen palkkatasoon, bensan litrahinta Suomessa olisi 15 euron paikkeilla ja grilliin hommattava kaasupullo hinnoiteltaisiin 300 euron nurkille. Kaasua käytetään myös lämmittämiseen. Parhaillaan Nepalissa eletään vuoden kylmintä aikaa. Silloin Katmandun laaksossa lämpötila saattaa hetkittäin laskea jopa nollan alapuolelle. Polttoainepula näkyy myös siten, että kadunvarsipuista alimmat oksat ovat mystisesti kadonneet. Kun muutakaan ei ole, otetaan puuta sieltä mistä saadaan, pistetään nuotioksi, tehdään ruokaa ja lämmitellään.

Tavarakuljetukset Nepaliin pysäytettiin melkein saman tien kun uusi perustuslaki tuli julki. Virallisesti sitä ei tietenkään sanota, mutta vaikuttaa kovasti siltä, että Intia etsiskeli sopivaa tekosyytä puuttuakseen Nepalin sisäpolitiikkaan ja yksi Nepalin metelöivä vähemmistökansallisuus tarjosi tähän oivan tilaisuuden. Tällä hetkellä koko maa on siis yhden vähemmistökansallisuuden panttivanki. Poliittista umpisolmua on koetettu ratkoa jo pitkään, ja nyt alkaa näyttää siltä, että kompromissiratkaisu syntyisi pikapuoliin ja rekkaralli Intian rajan yli voisi taas alkaa.

Paikallisten tuttujen kanssa jutellessa Valkorosvo muisti taas, kuinka ihmisiin ja kansallisuuksiin voi suhtautua monin tavoin. Nepalissa nk. valtaeliitti ja poliittinen eliitti suhtautuvat valtaosin myönteisesti Intiaan. Syy on ilmeinen: tukeva nippu rupioita edesauttaa oikeanlaista päätöksentekoa. Ja kun on rahoissaan, niin mikäs siinä on ollessa, vaikka ympäristö ei olisikaan paras mahdollinen. Monet muut sen sijaan vihaavat Intiaa sydämensä pohjasta, eivätkä voi sietää tilannetta, että maailman väkirikkain maa harrastaa rupiapohjaista kolonialismia valvoessaan muun muassa energian saantiin liittyviä etujaan.

Jollain tapaa nepalilaisten suhtautuminen intialaisiin muistuttaa Suomessa käytävää suvakki - rasisti -keskustelua. Kummassakin tapauksessa juoksuhaudat on ehditty kaivaa syviksi ja betonoida kunnolla. Yksisilmäisyys vaivaa kumpaakin keskusteluosapuolta ja näin kauempaa katsellen silmät kiiluen käydyt puolesta ja vastaan -keskustelut näyttävät ja kuulostavat naurettavilta.

Yhteistä Nepalille ja Suomelle on myös se, että kummassakin maassa kansan asioista päättää eliitti, ja tehdyt päätökset eivät suurimmalta osaltaan vastaa kansojen tahtoa; päätöksiä tehdään/joudutaan tekemään pitäen aina mielessä se, mitä naapurimaa/EU/joku muu meistä ajattelee. Lopputuloksena tuo asioista päättävä kuohukerma etääntyy kansasta ja hukkaa kosketuksensa tavalliseen arkielämään. Poliittisen eliitin mielestä kansalainen muuttuu älykkyydeltään nautaa vastaavaksi hallintoalamaiseksi.

Merkittävä ero Nepalin ja Suomen välillä on se, että Suomessa ns. virallinen media on muuttunut vallan vahtikoirasta vallan sylikoiraksi. Nämä pikkupuudelit, joita myös mediayhtiöiksi kutsutaan, toimivat lähes kritiikittä poliittisen eliitin äänitorvena ja koettavat journalismin nimissä suodattaa kaiken sellaisen tiedon pois, joka jollain tapaa olisi kriittistä tai tarjoasi toisenlaista näkökulmaa. Nepalissa poliitikkojen tekemiset ja lahjusepäilyt ovat median leipää. Surkeat päätökset haukutaan pystyyn ja tekijöitä päätösten takana analysoidaan ja arvostellaan avoimesti. Nepalissa lehdistö toteuttaa sitä tehtävää, joka sille kuuluu.

Näin tällä kertaa. Työkiireiden vuoksi seuraava päivitys saattaa viivästyä, vaan eihän sitä koskaan tiedä.

Poliittisrasistishimalajamaismaisin terveisin,

Valkorosvo

43. RANTA(VALKO)ROSVOT

Päivää taas,

Rouva kävi pikavisiitillä Myanmarissa ja ihmetteli mikä maa tämä oikein on. Rouvan luvalla Valkorosvo kertoo hieman tästä vierailusta matkoineen kaikkineen.

Jospa aloitettaisiin matkustamisesta Myanmariin. Nykyisin se on turistille helppoa. Netistä löytyy sivu, jonka kautta voi anoa maahan turistiviisumia. Se oikeuttaa majailemaan maassa muutaman viikon ja on myöntämisestään voimassa 90 päivää. Ennen internet-aikaan siirtymistä samanlaisen lapun sai täyttää Yangonin kentällä maahan saapuessa. Silloin piti olla mukana huolellisesti säilytetty ja taittamaton 50 dollarin seteli. Ryppyinen ei kelvannut, ja jos seteli oli isompi, vaihtorahoja ei saanut. Pienemmistä dollareista kasattu 50 dollarin yhteissumma ei myöskään läpäissyt maahanmuuttoupseerin seulaa.

Suomesta lähtiessä matkustamiseen on parikin tapaa. Ikävä kyllä, Valkorosvo antaa pyyhkeitä Finnairille, ja ainakin omasta mielestään ihan syystä. Kun Finnairia käyttää, jää epäselväksi haluaako se olla premium-lentoyhtiö vai halpalentoyhtiö. Tympeähkö palvelu, tarjoilujen laatu ja erinäiset omituisuudet viinaksien tarjoilussa (väkevät maksavat aina, viiniä saa ilmaiseksi ruoan kanssa, samoin olutta, muuten maksusta) viittaisivat halpalentoyhtiöön. Hinnat, myös kanta-asiakkailta vaaditut, viittaavat puolestaan vahvasti premium-lentoyhtiöön. Ihan näihin kokemuksiin perustuen valkorosvopariskunnan matka Myanmariin tehtiin käyttäen Thai Airways –yhtiötä. Siellä ei moisia omituisuuksia ole, koneet ovat parempia, matkahinnat kohdallaan ja palvelu toiselta planeetalta. Myös matkalaukut saa kertaselvityksellä perille asti, toisin kuin Finnairin palveluksia käytettäessä.

Thai Airwaysilla siis lennettiin ja reitti oli Helsinki – Tukholma – Bangkok – Yangon. Moni saattaa kuvitella, että tuo Tukholmaan poikkeaminen on rasittavaa ja pidentää matkaa. Varsinkin Finnair propagandassaan kehuu olevansa nopein portti Aasiaan. Väärin. Lento Tukholmaan kestää tunnin ja Arlandan lentokenttä on huomattavasti viihtyisämpi kuin Helsinki-Vantaa. Arlandassa on tarjolla ruokaa ja juomaa järjelliseen hintaan verrattuna Helsinki-Vantaan törkeästi ylihinnoiteltuihin nahkeisiin sämpylöihin ja kaupungin kalleimpaan olueen. Muutahan ei Helsinki-Vantaalla voi edes ajatella juovansa, muuten tulee matkakassaan melkoinen lovi. Jos Tukholma ei miellytä, Kastrupin kenttä Kööpenhaminassa on myös vakavasti otettava vaihtoehto.

Lento Tukholmasta Bangkokiin kestää yhtä kauan kuin Helsinki-Vantaalta, joten pieni pistäytyminnen länsinaapurissa ei ole ollenkaan haitaksi. Päinvastoin, se auttaa paremmin orientoitumaan matkaan kaikin puolin. On viihtyisämpää odotella jatkolentoa, kun syö ja nautiskelee kohtuullisesti vailla suomalaista yltiökyttäämistä. Lento kesti mitä kesti ja perille Yangoniin saavuttiin aikataulun mukaisesti, myös laukut tulivat samassa koneessa. Maahanmuuttoupseerit syynäsivät papereita ja olivat niihin sen verran tyytyväisiä, että sallivat maahantulon.

Vierailun alkupäivinä katseltiin turistinähtävyyksiä ja vierailtiin Shwedagon Pagodassa, josta löytyy iltavalaistuskuva blogin alkupuolen päivityksistä. Paikalla vierailijoille tiedoksi, että on hyvä selvittää oman syntymänsä viikonpäivä. Pagoda on ympäröity pikku patsailla, joista jokainen edustaa yhtä viikonpäivää tai jonkin tietyn päivän aikaa. Kyseisen patsaan valeleminen viidellä vesikupillisella tuo onnea loppuelämäksi. Valkorosvopariskunta löysi oikeat patsaat ja lotrasi asianmukaiset patsaat oikein huolella.

Shwedagon Pagodan päätorni

Päätornilla on monia lapsia...

Viikonlopun aikana rouvalle selvisi myös, että aivan kaikkia suomalaisten lääkärien tarinoita ei kannata sellaisenaan uskoa. Suomessahan lääkärit aina toimittavat, että kesäkuumalla pitää juoda tolkuttomasti vettä. Ohje voi päteä Suomessa, mutta Myanmarissa ei. Kun ilmankosteus lähentelee 100% ja lämpötila huitelee 35 asteen nurkilla, on kuin olisi jatkuvasti huonosti lämmitetyssä saunassa. Iholta haihtuu huomaamatta kaikkea muutakin kuin vettä. Sen vuoksi pelkän veden litkiminen ei ole hyvästä: se vain laimentaa jo entuudestaan pielessä olevaa hivenainetasapainoa. Vetta pitää toki juoda, mutta maltillisesti. Sen lisäksi pitää juoda vähän muutakin ja syödä suolaista ja makeaa. Muuten saattaa iskeä hillitön pääkipu ja muita auringonpistoksen oireita. Sateenvarjoa on syytä käyttää päivänvarjona, sillä saunakosteudella ryyditetty korkealta paistava aurinko on hyvin petollinen. Herkkäihoinen saattaa palaa muutamassa minuutissa ja päähän kohdistuva paiste ilman suojaa voi aiheuttaa ikäviä oireita.

Isotooninen juoma, johon Myanmarissa vieraillessa on syytä tutustua veden sijaan.

Maanantaiaamuna klo 05.30 valkorosvopariskunta aloitti matkan rannalle. Kohteena oli paikka nimeltä Ngwe Saung Myanmarin länsirannikolla. Sinne pääseminen vaatii 7 tunnin automatkan, kilometreinä kohteeseen on etäisyyttä noin 250 km. 1-2 tuntia ajasta kuluu siihen, että pääsee ulos tai sisään Yangonista/Yangoniin. Loput, noin 5 tuntia, auto köröttelee Irrawaddy-joen suistoalueen halki. Käytännössä Myanmar Yangonista länteen on pitkälti suota tai vedenpeittämää alavaa maata, joka kuivana kautena paljastuu. Suistoalue on tasaista, kunnes saavutaan rannikon läheisyyteen. Siellä on matalahko vuori/kukkulajono, jonka poikki tie kiemurtelee jokusia kilometrejä. Kukkulajonon toisella puolella alkaa kymmeniä kilometrejä pitkä Andamaanien meren valkoinen hiekkaranta. Kuten kuva kertoo, Googlen navigaattori on reipas optimisti.

Navigaattori on hyvin optimistinen

Valkorosvopariskunnan majapaikkana toimi kompleksi nimeltä Ngwe Saung Yacht Club, mikä sinällään on ihan komea paikka. Sesongin ollessa aluillaan vierasmäärä oli pienehkö. Ensimmäisenä yönä kompleksissa oli kolme vierasta, eli valkorosvopariskunta ja yksi muu. Toisena yönä paikalle pölähti jokunen kovaääninen kiinalainen joukon jatkoksi. Tätä taustaa vasten oli huvittavaa, että joka paikassa palloileva henkilökunta aina uskollisesti kattoi kompleksin ravintolaan pöydät 50 hengelle. Jos ei ole oikeaa työtä, voi ilmeisesti tehdä turhaa työtä. Palvelu oli toki huippuluokkaa. Ainoa ovi, mitä joutui availemaan, oli valkorosvopariskunnan huoneiston ovi. Millekään muulle ovelle ei ehtinyt niin nopeasti, etteikö paikallinen Pikitukka olisi ollut pitelemässä sitä auki.

Valkorosvopariskunnan majapaikka oli rantaa lähinnä oleva huoneisto alhaalla vasemmalla

Ngwe Saung Yacht Club on tarjonnaltaan lähellä länsimaisia standardeja juomineen, ruokineen ja palveluineen. Siksi onkin shokeeraavaa, kun käpppäilee hotellin portista 50 metrin päässä sijaitsevaan lähikylään. Sieltä ei löydä muuta länsimaalaista kuin kuhmuisia Coca Cola –purkkeja. Paikallisten kanssa haasteleminen rajoittui pitkälti elekieleen; valkorosvopariskunnalla ei ole burman kieli hallussa, muttei paikallisiltakaan englanti taitu.

Andamaanien meren rannnalta kerättyjä simpukankuoria

Rouva kastelee varpaitaan Andamaanien meressä mieluummin kuin Itämeressä, jos vain valita saa...

Voi hyvin kuvitella, että Myanmarin länsirannikko muuttuu jossain vaiheessa turistiparatiisiksi. Tuolla alueella on kymmeniä kilometrejä koskematonta valkoista hiekkarantaa ja hotelleja vain joissain paikoissa. Tunnetuin alue lienee hieman pohjoisemmassa sijaitseva Napali Beach, jonka läheisyyteen pääsee Yangonista lentämällä. Ngwe Saungin alueelle joutuu matkustamaan aina autolla. Lähimmässä kaupungissa, Patheinissa, on lentokenttä, mutta se on nykyisin suljettu. Alueelle rakennetut hotellit tietävät mitä raha on ja kuinka arvokasta se on. Lähes poikkeuksetta merenrantaan sijoitetut majoitus- ja ravitsemusliikkeet pyytävät noin 200 dollaria yöltä ja kaikkien ravintoloiden menut on hinnoiteltu dollareissa.

Paikalliseen eläinmaailmaan valkorosvopariskunta sai tutustua vähän siellä ja täällä. Gekot muistivat tiksuttaa niin sisällä kuin ulkona. Nuo sisiliskoa muistuttavat, mutta imukuppivarpailla varustetut mustasilmät ovat sympaattisia otuksia. Näiden lisäksi valkorosvopariskunta sai tutustua burmalaiseen kärpäsenseisojaan lähietäisyydeltä. Nämä sammakot jaksoivat liikkumatta vahdata puoli tuntia rappusten raosta ennen kuin uskaltautuivat näkösälle. Niiden strategia on olla täysin liikkumatta ja odottaa, että kärpänen lentäisi suuhun.

Burmalainen kärpäsenseisoja. Etummainen sammakko on ollut kuvanottohetkellä liikahtamatta jo melkein tunnin....

Sanotaan, että naisten elämä on hankalampaa kuin miesten. Voi pitää paikkansa, tai sitten ei. Myanmarissa naisten elämä on siinä mielessä hankalampaa, että julkisten vessojen taso poikkeaa jonkin verran länsimaisista. Menomatkan jälkeen rouva ilmoitti yksikantaan, että kun palataan Yangoniin, niin sillä matkalla hän ei sitten vessassa käy. Lähtöaamuna Valkorosvo ehdotti lähtökaljoja hotellin baarissa ja jäi miettimään, että miksi sai melkein käsilaukusta päähänsä.

Ihan siistin näköistä, mutta käypä toiletin puolella...

Loman loppupuolella valkorosvopariskunta palloili tutkailemassa Yangonin shoppailutarjontaa. Sitä riittää, mutta valikoimat ovat loppujen lopuksi melko suppeat; monta erilaista paikkaa tarjoilee samantapaista tavaraa. Yksi paikka on kuitenkin ylitse muiden ja sinne jokaisen turistin on mentävä käymään. Se on Bogyoke Market kaupungin keskustan läheisyydessä, Myanmarin itsenäisyystaistelua johtaneen kenraali Aung Sanin mukaan nimetyn kadun varressa. Katettu basaari tunnetaan erityisesti noin sadasta jalokiviliikkeestään. Myanmarissa on omasta takaa tarjolla timantteja, rubiineja, safiireja, ametisteja ja topaaseja. Lisäksi saman katon alta löytyy kaikkea muuta mahdollista tavaraa. Hinnoista voi ja täytyy koettaa sopia. Tinkimisprosessi ei ole niin perusteellinen kuin vaikkapa Istanbulin basaarissa, mutta useimmiten hintoja voi sovitella jonkin verran.

Myanmarilaisen ja turkkilaisen tinkimisen ero on siinä, että Turkissa voi tarjota naurettavan alhaista hintaa kauppiaalle ja sitten peli vasta alkaa. Myanmarissa tinkimisessä pitää olla kohtuullinen, noin 10% loppuhinnasta voi saada pois. Jos esittää älyttömiä tarjouksia, kauppias toivottaa tervemenneeksi ja kaupanteko loppuu siihen.

Aikanaan rouva vieraili Nepalissa ja silloin hän totesi, erityisesti Delhin lentokentän jälkeen, että hän on nyt tehnyt kaksi reissua Nepaliin, nimittäin ensimmäisen ja viimeisen. Myanmarin suhteen rouva oli huomattavasti myötämielisempi ja aikoo vierailla maassa vastedeskin.

Sitä odotellessa...

Rantalomakorushoppailusimpukkaterveisin,

Valkorosvo

42. NAPPI OTSAAN VAI NAPPI HUULEEN?

Tervetuloa taas blogiin, molemmat lukijani!

Paljon on Irrawaddyssa vettä virrannut sitten viime päivityksen. On ollut työkiireitä ja lomakiireitä. Mutta nyt on Valkorosvolla taas tilaisuus heitellä muutama ajatus internetin syövereihin ikuistettavaksi. Yläkerran ukko on nyt vääntänyt hanat kiinni ja Myanmarin taivas on sininen ja pilvetön. Joitakin sateita saattaa vielä tulla, mutta nyt on alkanut noin 8 kuukauden mittainen jakso, jonka aikana sateenvarjoa voi käyttää päivänvarjona, mikä on erittäin suositeltavaa. Rouva sai pikavisiitillä vieraillessaan tästä kokemuksia.

Normipäivisin Valkorosvo heräilee puoli seitsemän aikoihin, keittelee kahvit ja lähtee ulkosalle istuskelemaan kera kännykän ja kahvimukin. Sanomalehteä kun ei ole, niin älykännykkä on korvannut aviisin näiden reissujen aikana. Tänä aamuna Uuden Suomen verkkolehdessä oli monessakin mielessä mielenkiintoinen blogikirjoitus. Pakolaisista vöyhäämisen sijasta vihreiden kansanedustaja Jyrki Kasvi kirjoitti ajatuksia herättävän tekstin doupatuista suomalaisista; noin 20% kansalaisista nappailee mentaalimömmöjä, jos ei nyt päivittäin, niin ainakin hyvin usein.

Kasvi koettaa blogissaan istuttaa suomalaista työelämää syytettyjen penkille, ja on siinä osittain oikeassa, mutta vain osittain. Kun Valkorosvo on nyt leikkinyt neljättä vuotta mamua, on syntynyt jonkin sortin perspektiivi ja näkemys tähänkin asiaan. Usein kauempaa näkee paremmin. Valkorosvo tekee tällä kertaa ja tässä päivityksessä oman analyysinsä aiheesta.

Valkorosvolla kesti noin kaksi vuotta päästä irti parista kummallisesta ajatuksesta. Kumpikin liittyy paheisiin, mutta toimii hyvänä esimerkkinä ympäristön suhtautumistavoista. Suomessa vieraillessaan Valkorosvo alkaa tuntea syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa napatessaan marketista risun tarjouskaljaa ostoskärryyn. Vielä pahemmin syyllisyydentunto alkaa kolkuttaa, jos vierailee Alkossa. ”Kansalainen: olet mitätön epäonnistuja ja luuseri käyttäessäsi päihteitä. Muista yön selkään kirveen kanssa ajetut lapset ja Turmiolan Tommin surkea kohtalo.” Terveysviranomaisten propaganda on siis vaikuttanut oikein tehokkaasti. Niin tehokkaasti, ettei tuota alitajuista syyllisyydentuntoa Suomessa asuessaan edes huomaa tai tajua. Sen ymmärtää vasta sitten, kun moisesta ajatuksesta pääsee toisenlaisen ympäristön avulla eroon.

Sama mentaalikuvio pätee tupakkaan. Tupakan suhteen Puska & Co. vain käytti huomattavasti suoraviivaisempia metodeja saadessaan aikanaan Paavo Lipposelta tukevan poliittisen selkänojan ja syntyi Savuton Suomi –ohjelma. "Kansalainen: olet mitätön epäonnistuja ja luuseri käyttäessäsi päihteitä. Muista yön selkään kirveen kanssa ajetut lapset ja Turmiolan Tommin surkea kohtalo.” Kyykytyksen määrä nortin käryttelyn suhteen alkaa jo kolkutella perustuslaissa määriteltyjä yksilönvapauden rajoja ja aiheuttaa hupaisia ja nolostuttavia tilanteita, joissa tupakanpolttajia syyllistetään entistä enemmän. Tupakoijat ovat kuitenkin kansalaisia ja yhtä tunnollisia veronmaksajia kuin muutkin, joten tällaista eriarvoistamista ei ole syytä, eikä missään nimessä pidä sietää. Mahtaisiko olla jo kansalaisanarkismin paikka?

Tupakan ja viinan suhteen holhoaminen ja rajoitukset sekä korkea verotus ovat poliittisesti ymmärrettäviä; kansanedustajat toimivat usein pelkän uskon ja luulon varassa; he kuvittelevat äänestäjien haluavan jotakin. Hyvin äkkiä luulo muuttuu todeksi, sitten lakiesitykseksi ja muutaman napinpainalluksen jälkeen laiksi. Sen jälkeen tarkastellaan puolueen kannatuslukemia taas yhdessä lukemattomista gallupeista ja ihmetellään mikä meni pieleen. Juttu on kuitenkin niin, että samanlainen asenne kuin viinaa ja tupakkaa kohtaan on omaksuttu, on käytössä monissa, monissa muissa asioissa kautta yhteiskunnan. Valkorosvo listaa tähän muutaman esimerkin. Molemmilla lukijoillani on sen verran hyvä mielikuvitus, että lisäesimerkkejä syntyy helposti.

Aloitetaan vaikkapa liikenteestä. Kun Suomessa ajaa autoa, on lähes koko ajan syyllinen olo. Koskaan ei voi tietää, rikkooko jotain lukemattomista säännöistä tai poikkeuspykälistä tai mahdollisesti nopeusrajoitusta. Jos on itsetunto sen verran kunnossa, että uskoo noudattavansa sääntöjä, jostain tuutista tulee varmasti päivystävän dosentin valitusta kuinka liikenne saastuttaa ja auto pitäisi vaihtaa vähäpäästöisempään. Tämä narina on varmaan kaikille tuttua. Valkorosvon pointtina tässä on, että yhteiskunnan sääntökokoelma melkein minkä tahansa asian suhteen on niin tolkuton, ettei sitä saa pysymään kokonaan päässään vaikka kävisi autokoulua kolme vuotta. Eihän näitä sääntökokoelmia tunnu hallitsevan juristitkaan. Esko Riihelällä nämä lienevät hallussa, mutta hän on tutkinut työkseen liikenteeseen liittyviä lakipykäliä jo vuosikymmeniä. Valkorosvon mielestä on joltisen huvittavaa, että vain suomalaisilla keskustelufoorumeilla jaksetaan ryppyotsaisesti riidellä kenellä on etuajo-oikeus jossain hieman omituisemmassa risteyksessä ja kuinka pitää ryhmittyä tietyllä tavalla ajokaistalle ja siinä sompaillessaan joutessaan mitata, että auton vasen laita on tarkalleen 6.77 cm etäisyydellä tietynlaisesta katumerkinnästä. Eihän tätä tolkun ihminen selvin päin kestä.

Kiinalainen liikenneympyrä

Tämän kummallisen mitätöimis- ja syyllistämismentaliteetin kanssa joutuu tekemisiin viimeistään tullessaan täysi-ikäiseksi ja perustaessaan perheen. Naiset ymmärtänevät tämän kappaleen paremmin, mutta Valkorosvolla on ollut tilaisuus seurata sivusta tätä touhua. Kun on ns. pulla uunissa ja onnellinen perhetapahtuma tiedossa, tuleva äiti pääsee ruokkimaan yhteiskunnan lihamyllyä, jota myös neuvolajärjestelmäksi kutsutaan. Ei kannata käsittää väärin, neuvolajärjestelmässä on hyviäkin puolia, mutta mikä on jäänyt tässä suhteessa päällimmäiseksi mieleen oli se, kun terveydenhoitaja mittaili maha-asukkia ja kaivoi taulukoitaan esiin. Jos ihmisen itu ei ollut juuri käppyröiden keskiarvon kohdalla, neuvolatädin otsa meni synkeille rypyille ja sitten alkoi kuulustelu elämäntavoista sisältäen syömiset, juomiset, tupakanpoltot ja naimiset. Kuulustelun jälkeen tarjoiltiin alentavaan tyyliin elämänohjeita niin terveelliseen elämään, ettei edes Jutta Gustafsberg ole moiseen ohjelmissaan sortunut. Pääasia olisi saada tuo arvokas ihmisen itu elävänä palloilemaan maailmaan, mutta neuvolatätien kannalta pääpointti näyttää olevan äitien ja isien syyllistäminen: ”et ole tehnyt tarpeeksi, et elä tarpeeksi terveellisesti ja muutenkaan et tunnu tietävän tästä asiasta yhtään mitään. Me, asiantuntijat, tiedämme tästä asiasta kaiken.”

Kun lapsi pääsee tarhaan, syyllistäminen ja mitätöiminen jatkuu. Lapsen on päästävä virikkeelliseen ympäristöön ja ainoat kelvolliset tahot järjestämään tämän, ovat vuosikausia yliopistossa opiskelleet leikitystädit, joita lastentarhanopettajiksi kutsutaan. Ainoastaan he ovat oikeita henkilöitä mittaamaan lapsen kehitystä ja samaan syssyyn toteamaan, että vanhemmat eivät hoida kasvatusvelvollisuuttaan kunnolla. Tarhan jälkeen ihmisentaimi pusketaan peruskoulu-nimiseen tasapäistämisputkeen ja sama jatkuu:reissuvihkon korvannut Wilma ei sisällä muuta kuin valitusta, kuinka lapsi on taas tehnyt sitä ja tätä ja kuinkahan sen kotikasvatuksen laita mahtaa ollakaan,kun ei sitä eikä tätäkään osata?

Ainoa mitätöimisestä suhteellisen vapaa jakso osuu teinin itsenäistymisvuosille samoihin aikoihin kun kouluttaudutaan ammattiin. Mutta työelämä kutsuu jo...

Kuten Kasvi blogissaan esitti, työelämässä on Suomessa ongelmia. Valkorosvo ei sitä kiistä. On ongelmallisia työpaikkoja ja sitten on näitä vähemmän ongelmallisia. Valkorosvo voi tämän suhteen kertoa vain omista kokemuksistaan. Poliitikkojen rakastamissa suuryrityksissä, kuten esimerkiksi Nokia mahtivuosinaan, työn ulkoiset puitteet olivat erinomaiset: hienot rakennukset, oivat työtilat ja prosessit kunnossa. Ongelma olikin se, että kyseiset työpaikat olivat virastoja, joissa jotakin tuli tehtäväksi jostain ja tehtävä oli useimmiten jokin Excel-taulukko. Kun se oli tehty, ei ollut mitään havaintoa mitä sille sen jälkeen tapahtui. Päämäärättömyys ja se, ettei näe työnsä tuloksia lainkaan alkavat aika pian stressata ja ahdistaa. Työn määrä ei ole ongelma, vaan se, miten työnsä mieltää ja ymmärtää sen tulokset. Ne, jotka eivät näin ajattele, ovat useimmiten kirjoituspöytätyöläisinä julkisella sektorilla. On ihmisiä, jotka rakastavat asemaansa olla pikku rattaana isossa koneistossa. Nämä ihmiset ovat kuitenkin vähemmistö.

Jos yritys on iso, riskit ovat pienemmät ja palkanmaksu taatumpaa. Sen vuoksi monet ihmiset menevät töihin edellä kuvatun tapaisiin paikkoihin, vaikka työnkuva sotii omia haluja ja luonnetta vastaan. Pienemmissä yrityksissä työ olisi motivoivampaa, mutta riskit kovemmat. Suomessa on poliittisin päätöksin järjestelty asiat niin, että suuryrityksien menettelytapoja ja velvoitteita sovelletaan samanlaisina pienyrityksiin. Tämän aiheuttamat hankaluudet ja kulungit ovat johtaneet siihen, etteivät pk-yritykset ole kovin innokkaasti palkkaamassa uusia käsipareja, ja oman yrityksen perustaminen nähdään niin suurena riskinä, että se tehdään vain pakon edessä.

Jos nyt ajattelee, miksi mentaalimömmöt ovat niinkin kovassa käytössä, Valkorosvo pitää pienenä ihmeenä, ettei käyttäjiä ole kuin 20% kansasta. Tai voihan olla niin, että loput onnistuvat turruttamaan negatiiviset tunteensa ottamalla erinäisiä tuoppeja. Tätä helpotustapaa ei voi kovin hyvin tilastoida, kiitos Viron.

Loppukaneettina Valkorosvo haluaa huomauttaa, että suomalaistyyppistä alentuvaa kohtelua, ahdistamista ja mitätöintiä ei samassa mitassa ole todennäköisesti missään muussa maailman maassa. Joka paikkaan ja joka asiaan ulottuva kuristava holhoaminen ja oman elämänsä asioista päättämisen estäminen suomalaisessa laajuudessa ei tulisi edes kyseeseen näissä nk. kehittyvissä maissa, missä Valkorosvo on muutaman vuoden palloillut.

Näissä maissa valtion tehtävänä on turvata yleinen turvallisuus, ulkopolitiikka ja luoda elämisen perusedellytykset järkevän ja kohtuullisen säännöstön avulla. Lopusta vastaavat ihmiset ihan itse. Täällä ei ole ahdistusta, kaikki ovat kohteliaita toisilleen ja arvostavat toistensa tekemää työtä. Lääkkeiden kulutuksesta Valkorosvolla ei ole tilastoa, mutta se näyttäisi olevan melkoisen vähäistä.

Ensi kerralla toiset tarinat.

Diapamilaisburanalaisin terveisin,

Valkorosvo