20. KOLMINAPAINEN MAAILMA

Suomalaisissa talouslehdissä asia kuitattiin pikku-uutisena, mutta Aasian suunnalla tämä on iso juttu kaikissa viestimissä. Mikäkö? No tietenkin AIIB (Asian Infrastructure Investment Bank) eli Aasian alueen infrastruktuurihankkeisiin sijoittava investointipankki. Muutama blogipäivitys sitten Valkorosvo huomautti, että kaikkia Aasian alueen taloustiikereitä ei ole vielä nähty. Se on totta, ja tulevaisuus voi olla yllätyksiä täynnä.

Blogivieraat muistanevat, kuinka rämettyneessä suomalaisessa politiikassa vallitsi vuosikymmeniä merkillinen hegemonia. Oli kolme suurta puoluetta, joista kaksi vuorollaan istui hallituksessa ja yksi oppositiossa. Kekkosen aikaan oppositiojakkara oli aina varattu kokoomukselle. Sittemmin tilanne muuttui ja kokoomus pääsi osallistumaan vuorollaan hallitustyöhön. Yhtenä kauniina päivänä tilanne muuttui taas; kolmen suuren sijasta olikin neljä keskisuurta puoluetta. Tilanne aiheutti hämmennystä ja halvaannnutti suomalaisen poliittisen elämän käytännössä kokonaan.

Vähän samalla tavalla on käymässä nyt maailman tasolla. Oli aika, jolloin kaikkivaltias USA:n dollari hallitsi. Se oli kansainvälinen valuutta ja monessa maassa luvallinen tai luvaton kaksoisvaluutta. Öljykauppaa käydään edelleenkin lähes pelkästään dollareissa, vaikkei siihen olisi ehdotonta tarvetta. Amerikkalaiset ovat nauttineet valuuttansa kokonaisvaltaisesta kelpaamisesta ympäri maailmaa vuosikymmenet. Oklahoman punaniskalle on ollut helppoa lähteä reissuun, kun samat setelit kelpaavat, meni minne tahansa. Amerikan dollarin takeina ovat toimineet amerikkalaistuotteiden maailmanlaajuinen kauppa ja aikain saatossa syntynyt luottamus dollarin arvon suhteelliseen vakauteen.

Eurooppalaiset keksivät saman idean ja toteuttivat sen poliittisesti Euroopan Unionin yhteisvaluuttana, eurona. Yhtenä tarkoituksena oli tietenkin luoda vastapooli dollarille, kilpaileva maailmanvaluutta siis. Kuten tiedossa on, euro kamppailee uskottavuutensa kanssa, koska se on perustettu poliittisella päätöksellä, ei niinkään taloudellisiin faktoihin nojautuen. Sen vuoksi euron takuuna toimii Mario Draghin pärstä hänen hokiessaan kuinka ”euro on peruuttamaton”. Euron elossapysymiseksi ja kasvojensa säilyttämiseksi Euroopan poliittinen johto on ollut valmis tekemään maailmanmitassa ainutlaatuisia taloudellisia kokeiluja, joista saa päivittäin lukea talouslehdistä. Jenkeillä on varmaan ollut hauskaa seuratessaan eurooppalaisten toilailuja.

Aasiassa tunnetaan sekä euro että dollari. Näistä kahdesta dollari on ehkä hyväksytympi, mutta nykyisin eurot vaihtuvat yhtä sutjakkaasti paikalliseen valuuttaan. Niissä maissa, missä kaksoisvaluutta on käytössä (esimerkiksi Myanmar), valuuttahinnat ilmoitetaan aina dollareissa, ei euroissa. Se kertonee jotakin paikallisten odotusarvoista.

Kun dollari on vallinnut maailmaa ja euro on yrittänyt ottaa siitä pikku siivua itselleen, on monelta jäänyt huomaamatta, että kuin varkain on syntynyt myös kolmas maailmanvaluutta. Ei, se ei ole BitCoin, vaikka moni nörtti niin mielellään uskoisi. Tämä kolmas maailmanvaluutta on Kiinan raha, yuan. Tästä ilmiöstä on paljolti kiittäminen USA:ta. Aivan kuten Euroopassa, myös amerikkalaiset ovat eläneet reippaasti velaksi. Velaksi eläminen on täytynyt rahoittaa jotenkin ja suurelta osin se on rahoitettu Kiinan toimesta: Kiina on ostanut amerikkalaisia velkakirjoja suuren valuuttavarantonsa turvin. Syntyi Status Quo, jossa amerikkalaisilla oli rahaa ja käytössään kehittyviä maita kurittavat instrumentit ollen IMF (International Monetary Fund = Kansainvälinen valuuttarahasto) sekä maailmanpankki. Kiinalaiset pysyivät viisaasti hiljaa, vaurastuivat ja kasvattivat kansallisvarallisuuttaan sekä valuuttavarantoaan.

Tultiin nykyaikaan ja Kiina käynnisti toimet AIIB:n synnyttämiseksi. 31. maaliskuuta 2015 oli viimeinen päivä liiittyä remmiin, jos halusi AIIB:n perustajajäseneksi. Viime hetken pyrkyreitä oli muutama ja lopputulemana perustajajäseninä AIIB:ssa on 40 maata, Suomi mukaan luettuna. Kuinkas monta niitä EU:n jäsenmaita olikaan, ja kuinka moni niistä käyttää yhteisvaluuttaa?

Länsimaiden ja etenkin amerikkalaisten käsitys globalisaatiosta on melkoisen yksisilmäinen. Jos kaikki globalisaatioon liittyvät touhut voidaan mitata dollareissa ja IMF sekä maailmanpankki ovat jotenkin mukana, globalisaatio on hyvä asia. Niin hyvä asia, että sitä kannattaa tukea vaikka asevoimin. Jos jokin muu malli on käytössä, alkaa Atlantin takana pirunmoinen parku. Niin kävi tässäkin tapauksessa. USA käytti kaikki mahdolliset keinot estääkseen AIIB:n syntymisen. USA on huolissaan. Ja syystä.

Nimellisesti AIIB on investointipankki, jolla siis on ainakin aluksi 40 perustajamaata. Se operoi alueella, jossa asuu ehdottomasti suurin osa maailman väestöstä ja jossa on, ellei muualla niin pankkiholveissa, suurin osa maailman reaalisesta pääomasta. Koska projekti on Kiina-johtoinen ja Kiinan talous on järjettömän suuri ja vaikutusvaltainen, AIIB operoi pitkälti yuaneissa. Investointien myötä kiinalainen valuutta tulee hiljalleen rinnakkaisvaluutaksi monessa Aasian maassa vähintään tilivaluuttana. Koska AIIB:llä on varaa investoida enemmään kuin velkojensa kanssa painiskelevalla USA:lla, se tarkoittaa USA:n vaikutusvallan vähentymistä Aasian alueella ja vastaavasti Kiinan vaikutusvallan voimistumista. Tästä syystä USA on huolissaan; voiteludollareita ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi, jotta voisi kilpailla Kiinasta tulvivan valuuttavyöryn kanssa.

AIIB tulee jatkossa olemaan käytännössä Aasian alueen maailmanpankki sekä IMF. Myös tämä huolestuttaa amerikkalaisia. Sekä maailmanpankki että IMF ovat olleet ne työkalut, joiden avulla amerikkalaiset ovat päässeet käsiksi kehittyvien maiden luonnnonvaroihin ja hienovaraisesti ohjanneet kyseisten maiden sisäpolitiikkaa. AIIB:n todennäköinen strategia on katkoa nämä sidokset ja korvata ne AIIB:n vastaavilla. Se tarkoittaa amerikkalaisen ylivallan poistamista Aasian alueelta. Onko se hyvä? On ja ei, riippuu menettelytavoista.

Hyvää tässä tietenkin on se, että amerikkalaisten harrastama ”sivistynyt orjuuttaminen” valuutta- ja talousohjelmallisin keinoin tullee Aasian alueella tiensä päähän. Huonoa on tietenkin se, että kukaan ei tiedä muuttuko mikään, kun IMF vaihtuu AIIB:hen. Kyllä kiinalaisetkin osaavat puristaa mehut irti tarvittaessa. Vaikka AIIB on nimellisesti pankki, sen toimeliaisuus tuskin rajoittuu pelkästään rahavirtojen ohjailuun. Valkorosvo uskoo vahvasti, että mukana on jatkossa myös poliittinen aspekti: mikään ei ole sen helpompaa kuin tarjoilla rahatukkoa ja sanella samalla ehdot, millä toinen saa rahat käyttöönsä.

Kukaan ei tietenkään sano sitä ääneen, mutta AIIB on erittäin varman tuntuinen ensiaskel tiellä, joka johtaa Kiina-vetoiseen Aasian Unioniin: yhtenäiseen talousalueeseen, jossa on maailman suurin ja työteliäin väestöpotentiaali, oikeinpäin oleva väestöpyramidi ja lisäksi varsin itseriittoiset kasvavaa kysyntää tarjoilevat 1- 2 miljardin ihmisen sisämarkkinat.

Kun näin käy, on syntynyt kolminapainen maailma, jossa napoina ovat dollari, euro ja yuan. Jokainen voi miettiä itse tykönään, mikä näistä navoista tulee olemaan vahvin ja luomaan taloudellista turvallisuutta sekä hyvinvointia. Valkorosvolla on aiheesta oma käsityksensä.

19. PITKÄ VIIKONLOPPU JA A(A)SIAAN LIITTYVIÄ HAJATELMIA

Aasiassa ei juurikaan tunneta sellaista käsitettä kuin ”pitkä viikonloppu” samaan tapaan kuin Suomessa. Täällä ei ole lomapäiviä tai pekkasia, joita ripotella sopivasti perjantaiksi tai maanantaiksi. Sen vuoksi kumman usein onkin niin, että jonkin sortin uskonnollinen juhla tai jokin maallisempi juhlapyhä ajoittuu perjantaiksi. Ja kas kummaa, pitkiä viikonloppuja syntyy ihan itsestään.

Valkorosvo vietti tällaista pitkää viikonloppua Thaimaassa Hua Hinissä kollegan mökillä. Työnteoksihan se meni, mutta vapaallekin ehti. Yksi ilta eksyttiin rokkibaariin nimeltä El Loco Toro (Hullu Härkä). Parin Gin Tonicin jälkeen Valkorosvo rohkaistui ja meni kysymään bändin laulajalta josko minäkin? Ja sehän sopi. Niinpä Valkorosvo voi lisätä keikkapaikkojensa listaan myös Hua Hinin päästessään sijaistamaan paikallisen bändin rumpalia parin biisin ajaksi. J.J. Calen Cocaine ja AC/DC:n Highway to Hell tuntuivat herättävän positiivista huomiota. Aiempi vastaavanlainen temppu tuli tehtyä Singaporessa, Sentosa Hard Rock Cafessa pari vuotta sitten. Musiikki on melkoisen universaali kieli; samanlaista se touhu oli kuin Suomessa, mitä nyt asiat juteltiin englanniksi. Bändi oli muuten varsin erinomainen, joten jos joku lukijoista on matkalla Hua Hiniin, suosittelen kyseistä baaria vierailukohteeksi. Muutoin viikonloppu sujui saunomisen ja uimisen merkeissä ja samalla tuli rakenneltua eräs tärkeä dokumentti, josta Valkorosvo ei kerro sen enempää. Työasioiden yksityiskohdat eivät kuulu julkisuuteen. Tai sanottakoon sen verran, että dokumentin viimeistely venyi sunnuntain aamuyöhön Bangkokissa hotellihuoneessa. Viimeistelyn jälkeen Valkorosvo aloitteli tämän blogipäivityksen tekemistä.

Bangkok klo 4 aamulla / hotelli, 25. kerros

Valkorosvo, ja varmaan monet blogivieraatkin, saattavat tuntea lievää ärsyyntyneisyyttä kuunnellessaan radiota tavallisena suomalaisena viikonloppuna. Perjantaina parhaalla ohjelmapaikalla on joku valopää höpöttämässä kuinka menoliikenne siellä ja menoliikenne täällä ja taivastellaan, miten Mikkelin ohittikin tällä kertaa peräti 25 autoa normaalin 20 sijasta. Jotta ohjelma saisi uskottavuutta, mikrofonin toiseen päähän on hommattu joku sänkitukkainen sinivuokko hokemaan kuinka ”maltti on valttia” tai miten ”jarrupoljinta painamalla auton vauhti hidastuu” ynnä muita vastaavia kuolemattomia viisauksia. Sunnuntaina on sitten vuorossa sama proggis, mutta tällä kertaa juontaja hokee paluuliikenteestä. Ja edelleen sama sinivuokko märisee aivan samoista asioista kuin tuhat kertaa ennenkin. Tähänkö sitä YLE-veroa käytetään?

Samaan aikaan poliitikot haluavat aivan välttämättä toteuttaa ”ruuhkamaksut” ainakin pääkaupunkiseudulle. Voi pyhä yksinkertaisuus. Valkorosvo jo aiemmin tässä samaisessa blogissa mainitsi aiheesta. Nyt on omakohtaisia kokemuksia siitä, mitä on todellinen ruuhka ja kunnon paluuliikenne. Ja näihin kokemuksiin perustuen Suomessa ei kannata moisista ruuhkamaksuista puhua, ei nyt eikä vielä 30 vuoden päästäkään.

Aivan kuten muuallakin maailmassa, Thaimaassa ihmiset menevät viikonlopuiksi kotiseuduilleen ja palailevat aikanaan takaisin maalikylille. Valkorosvon piti palata Hua Hinista sunnuntai-iltana, jotta maanantaina ehtisi hankkia Myanmarin viisumia heti aamusta. Niinpä taksimatka alkoi Hua Hinista sunnnuntaina noin kello kuusi illalla. Alkumatka sujui oikein jouhevasti, mutta mitä lähemmäs Bangkokia tultiin, sen takkuisemmaksi matkanteko kävi.

Huoltoasema 50 km Bangkokista lounaaseen / Sunnuntai-illan taukopaikka aika monelle

Jos matkan Hua Hin - Bangkok suhteuttaisi Suomeen, esimerkiksi matkaksi Tampereelta Helsinkiin, niin sen voisi esittää vaikkapa näin. Tampereelta lähdettiin ja moottoritietä ajettiin noin 140 km/h. Hämeenlinnan kohdalla matka hidastui vauhtiin 100 km/h. Tervakoskelta eteenpäin vauhti oli 20 km/h ja alle. Kuvan huoltoasema olisi tässä esimerkissä Nurmijärven Aapiskukon kohdalla. Matka jatkuisi Aapiskukon jälkeen 20 km/h nopeudella Helsingin keskustaan asti. Pieni ero on ehkä siinä, että Bangkokiin mennessä moottoritiellä on 4-5 kaistaa suuntaansa, Suomessa vain 2... Eli arvon poliittiset päättäjät, suvaitsisitteko ymmärtää; Suomessa EI ole ruuhkia. Jos te haluatte kerätä rahaa yhteiskunnalle, tehkää se edes rehellisesti, älkääkä sortuko epä-älylliseen argumentointiin. Kiitos jo etukäteen. Kuvan huoltoasemasta mainittakoon, että sinne oli hankala päästä, mutta vielä hankalampaa oli päästä sieltä pois.

Bangkokin moottoritiejärjestelyjä

Ruuhkaa Bangkokin moottoritiellä

Ruuhkan synnyttämiseen tarvitaan ihmisiä. Suomalainen ”metropoli” muutamine satoine tuhansine asukkaineen ei sellaista saa aikaiseksi. Bangkok on hieman eri asia, sillä alueella asuu, laskutavasta riippuen, noin 15 miljoonaa ihmistä. Sen vuoksi Bangkokin moottoritiet ovatkin maksullisia. Matkaa voi toki tehdä tavallisia katuja pitkin, mutta pariin kerrokseen rakennnetut moottoritiet helpottavat elämää kummasti. Ennen moottoriteiden rakentamista Bangkokilla oli ikävä maine: maailman mittakaavassa vertaillen Bangkok oli kaupunki, jossa oli vähiten katupinta-alaa verrattuna kokonaispinta-alaan. Itse kukin voi kuvitella mitä tapahtuu, kun tähän yhtälöön lisätään kasvava liikenne. Nykyään asiat ovat toisin, mutta silloin tällöin on hieman ruuhkaista.

Jos Myanmarin liike-elämän keskusta Yangonia pitäisi jotenkin kuvaillla, sen voisi sanoa olevan kuin Bangkok 20-25 vuotta sitten. Tuolloin Bangkok oli päivisin siinä tilassa, että mihinkään ei autolla päässyt, vaikka kuinka hartaasti yritti. Yangonissa alkaa olla samanlaista; ruuhkien pahenemisen huomaa jo vuoden aikajänteellä vertaillen. Aiemmin puolen tuntia ottanut matka saattaa nykyisin viedä kolme varttia ja jos huono tuuri käy, yli tunnin istuminen taksin takapenkillä ei ole mikään mahdottomuus.

Keskipäivän ruuhkaa Yangonin keskustan suuntaan. Autojonon pituus n. 3 km

Yangonin ruuhkat ovat pienempiä kuin Bangkokin, koska kaupunkikin on pienempi. Mitä Valkorosvo on juttuja kuullut, Yangonin ruuhkat aiotaan ratkaista samalla tavalla kuin Bangkokissakin, eli rakentamalla maksullisia moottoriteitä ja eritasoristeyksiä. Suomessahan tämä ei tule kuuloon, skandinaavinen tapa poistaa ruuhkia on lisätä liikennevaloja. Jostain kumman syystä muualla maailmassa niistä yritetään päästä eroon. Olisikohan joku nyt taas jossain ymmärtänyt jotain pahan kerran väärin? Se ei olisi ensimmäinen kerta, kun liikenne- ja autoasiat ovat kyseessä.

Yleensä Aasiassa asiat toimivat hiukan hidastetusti, koska porukkaa vain on niin paljon. Vaikka itse yrittäisi olla kuinka nopea, se ei auta, koska sitä on vain yksi hiekanjyvänen muiden joukossa. Parhaaseen lopputulokseen pääsee vain menemällä virran mukana. Pitkä viikonloppu oli lähellä mennä todella pitkäksi, kun Myanmarin viisumi ei tullutkaan ihan ajallaan. Lähetystössä oli ruuhkaa ja virkailijat tekivät pää märkänä hommia selvittääkseen monimetrisen passipinon. Myanmarin lähetystö on eräällä Silomin sivukadulla lähellä Bangkokin keskustaa. Kun Valkorosvo saapasteli aamulla papereineen paikalle, kyseiselle kadulle oli leiriytynyt ehkä parisataa ihmistä ja kaikki vahtasivat Myanmarin lähetystön viisumiluukkua. Ei ollut puhettakaan, että jalkakäytävällä olisi pystynyt kävelemään.

Valkorosvo jätti paperit agentille ja meni noutamaan passiaan neljän aikoihin iltapäivällä. Ei ollut passia, mutta oli hermostunut agentti kävelemässä ympyrää ja lauma viisuminodottelijoita. Lopulta passipino tuli, vain kolme varttia myöhässä. Oli aika suorittaa nopea siirtymä Don Muangin kentälle, sillä kone takaisin Yangoniin lähtisi aikataulun mukaan 18.45. Nopea siirtymä on Bangkokissa usein kaukainen haave. Tällä kertaa se onnistui osittain, koska fiksu taksikuski osasi kiertää kilometrien pituisen 5-kaistaisen ja seisovan ruuhkan. Siitä kiitos hänelle.

Don Muang on varmaan ollut aikoinaan moderni kenttä, mutta nykyisin se on auttamattoman jälkeenjäänyt. Kenttää hallinnoiva halpalentoyhtiö Air Asia ei ole kaikissa toimissaan täysin onnistunut. Jos matkustavaisia on runsaasti, lähtöselvitystiskit ovat toivottoman jumissa. Varsinkin, kun hallin täyttää jumalattoman suuri lauma kiinalaisia, joiden matkapakaaseissa on kaikkea mahdollista jääkaapeista alkaen. Valkorosvo ei edelleenkään käsitä, miksi Thaimaasta pitää viedä jääkaappi Kiinaan koko perheen ja yhdeksän matkalaukun voimalla... On kyllä toisaalta mielenkiintoista seurata, miten moinen läjä taiteillaan vaa’alle punnittavaksi ja sen jälkeen se taiotaan matkatavaraksi.

Thaimaan maahantulo- ja maastapoistumisvelvollisuuksia pyörittävillä upseereilla oli myös huono päivä. Passintarkastushalli oli tupaten täynnä maasta ulos haluavia, mutta passeihin leimoja paukuttavia upseereita oli vain kolme. Tai oli niitä enemmän, mutta loput istuivat lasiseinäisessä kopissa ja vetelivät hartaan näköisinä nuudelisoppaa parempiin poskiin katsellen samalla millainen sirkus lähtöhallissa oli meneillään. Valkorosvo on tottunut jonottamiseen, mutta kun lähtöportti on sulkeutumassa 10 minuutin päästä, ja virkaintoinen passipoliisi pistää matkustavaisia täyttämään poistumislappuja uudelleen käsittelytiskillä, niin suma seisoo ja kunnolla. Oli tässä jonottamisessa se hyvä puoli, että turvatarkastus oli äärimmäisen nopea; kas kun sinne ei päässyt ihmisiä kuin harvakseltaan jonottamaan.

Virkailija työssään syynäämässä matkustavaisten dokumentteja

Air Asia on yleensä tiukka siitä, että lähtöportti sulkeutuu 20 minuuttia ennen koneen lähtöä ja jos ei viimeistään silloin ole paikalla, ei lennolle enää pääse. Ilmeisesti henkilökunta oli huomannut, että nyt ei homma oikein toimi, ja Valkorosvo ehti koneeseen, vaikka tulikin portille viisi minuuttia myöhässä.

Ruuhkia on monenlaisia ja joskus niitä sattuu turhan monta peräkkäin. Näin käy onneksi harvemmin. Plussapuolelle voi kirjata sen, että upouusi viisumi kelpasi Myanmarin rajakerberoksille oikein hyvin ja toisekseen sen, että samaa härdelliä ei tarvitse harjoitella kuin mahdollisesti vasta vuoden päästä uudelleen.

Ruuhkatonta ja palaveripitoista työviikkoa,

Valkorosvo 

18. SONETTEJA LAUMOILLE

Jokin aika sitten Valkorosvo tarjoili blogipäivityksenä esseen, jossa vertailtiin kahden taloustieteilijän kirjallisia tuotoksia ollen Chang Ha-Joon ja Björn Wahlroos. Wahlroos käsittelee kirjassaan demokratian roolia monipuolisesti. Hän päätyi tekstissään siihen, että demokratialla on toki sijansa, mutta sitä ei voi soveltaa jokaiselle elämänalalle.

Wahlroosin kiteyttämät ajatukset tulivat Valkorosvon mieleen viikonlopun tapahtumien vuoksi. Viikonloppuna Valkorosvo vahtasi TV:n uutisvirtaa ja BBC:n reportteri oli haastatellut Myanmarin presidenttiä, herra Thein Seinia. Kyseisessä haastattelussa presidentti Sein totesi, että demokratialle on paikkansa, mutta sitä ei Myanmarissa toteuteta yhdessä yössä. Hän luonnehti demokratiaan siirtymistä ”prosessiksi”. Presidenttiä haastatellut nuorehko reportteri jakoi paheksuvan närkästyksensä BBC:n studiohenkilökunnan kanssa, toki sivistyneesti; kuinka on mahdollista, että länsimaista demokratiaa ei voi toteuttaa Myanmarissa ihan tuosta noin vaan? Kyllä taas ihmiset kärsivät ja oikeuksia poljetaan. Valkorosvo toteaa tähän, että eipä voisi reportteri olla enempää väärässä, vaan hyvähän sitä on kaapin päältä huudella. Palataan tähän asiaan parin kappaleen päästä.

Myanmarin presidentti Thein Sein

Tänä aamuna (maanantai, 23. maaliskuuta AD 2015) uutisvirran täytti suru-uutinen: Singaporen pitkäaikainen pääministeri Lee Kuan Yew oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Pitkäaikaisena poliitikkona Lee Kuan Yewillä oli sekä liittolaisia että vihamiehiä, mutta kukaan ei kiistä hänen ehdottomia ansioitaan siinä, että nykyinen Singapore on pitkälti hänen monikymmenvuotisen johtajuuskautensa tulos. On tiedossa, että Lee Kuan Yew ei suuremmin demokratiasta piitannut ja hänen poliittiset vastustajansa katselivat maailmaa kaltereiden toiselta puolelta. Siltikin, Singapore on ehkä maailman nykyaikaisin valtio ja yksi maailman viidestä varakkaimmasta paikasta. Sen maine finanssikeskuksena on pysynyt vakaana kautta vuosien ja sijoittajien turvasatamana se on suositumpi kuin käkikello- ja juustomaa Sveitsi.

Singaporen edesmennyt entinen pääministeri Lee Kuan Yew

Länsimaiden ihannoima demokratia on siitä kumma juttu, että kun sitä yritetään puoliväkisin istuttaa johonkin ns. epädemokraattiseen maahan, syntyy yleensä pahaa jälkeä. Valkorosvon ei varmaankaan tarvitse mainita esimerkkejä näistä epäonnistuneista yrityksistä? Rauhanomainen siirtyminen demokratiaan ei ihmisluonnon takia onnistu ihan tuosta noin. Välissä täytyy olla vaihe, jossa demokratiaan siirtyminen tehdään valvotusti ja hallitusti. Joskus tämä vaihe on pitkä ja joskus lyhyempi.

Myanmarissa valta oli pitkään sotilasjuntalla ja edelleen monet kuvittelevat, että täällä militaarihenkilöt kaahailevat panssarivaunuilla pitkin katuja. Enpä ole näinä kuukausina nähnyt kuin muutaman sotilaskuorma-auton, joilla on kuljetettu sotilaita paikasta toiseen. Siis: armeija ei millään tavoin näy katukuvassa, kaikki elävät tavallista elämää. Näin tilanne on niissä osissa maata, joihin turisteilla on suhteellisen vapaa pääsy. Osa Myanmarista on sotatila-aluetta, jonne pääsyä ei ole. Noilla alueilla käydään sotaa sissiliikkeitä vastaan ja kultaisen kolmion alueella myös huumelordeja ja muita vähän isompia rikollisia vastaan.

Jos tässä tilanteessa päätettäisiin siirtyä yhdessä yössä demokratiaan, kannattaisi kaikkien länsimaisten ja muiden kynnelle kykenevien pakata laukkunsa saman tien ja poistua maasta nopeinta mahdollista reittiä. Kukaan ei pysty ennustamaan, mitä tapahtuu kun alkaa kansainvaellus paikasta toiseen ja kaikki käyttävät täydellistä vapauttaan miten parhaaksi näkevät. BBC:n reportteri osoitti täydellisen ymmärtämättömyytensä ihmisluonnosta väheksymällä Myanmarin presidentin lausumia.

Valkorosvo on ollut jo pitkään huomaavinaan, että demokratia toimii rajatussa ympäristössä suhteellisen hyvin. Jos ajatellaan vaikkapa Skandinavian maita, joissa väestöä ei juurikaan ole, edustuksellinen demokratia on, yleensä, riittävän lähellä ihmistä. Sama juttu on ok muissa länsimaissa, vaikka väestön määrä pyörii kymmenissä miljoonissa.

Kun siirrytään vähän isompiin ympyröihin, demokratia ei vain yksinkertaisesti toimi. Esimerkiksi USA:n demokratia on pitkälti rahalla voideltu koneisto; tavallinen ihminen ei kykene ryhtymään valtakunnantason ehdokkaaksi, kun pelkkä kampanjointi vaatii miljoonia. Miljardin ihmisen Intia on oma lukunsa. Nimellisesti maa on demokratia ja vaaleja pidellään silloin tällöin. Kuten nähtävissä on, kyseessä on miljardin ihmisen kaaos, joka toimii raskaasti onnahdellen. Tavallisen intialaisen elämässä demokratia ei näy; leipää ei tipu suuhun sen enempää, äänesti tai jätti äänestämättä. Intiassakin raha pyörittää demokraattista koneistoa mennen tullen.

"Jos puhuminen on ilmaista, miksei minulla ole siihen varaa?"

Valkorosvon mielestä on kummallinen paradoksi, ettei demokratia tahdo toimia ison väestömäärän ollessa kyseessä. Voi olla sattumaa, mutta tässä saattaa olla syy siihen, että Aasiassa valtiollinen hallinto on monesti järjestetty valistuneen itsevaltiuden kautta. Ja yllättävän hyvin tuloksin. Varmasti kaikki eivät ole tyytyväisiä, mutta pistämällä demokratia sivuraiteelle ja keskittymällä sekä kasvuun että vaurauteen on saatu myös yllättävän hyviä tuloksia.

Kuuluu asiaan, että virallinen mielipide esimerkiksi Suomessa ei tällaisia näkemyksiä suvaitse, vaikka syytä olisi. Eiköhän Aasian maissa tiedetä oman alueen maat ja kansakunnat hieman paremmin kuin mitä 60. pohjoisen leveysasteen nurkilla huutelevat besserwisserit kuvittelevat.

Suomalaisten on syytä toisinaan muistella menneitä, sillä valistunut itsevaltius ei ole täysin tuntematon käsite. Kekkosen pitkäaikainen presidenttikausi muistutti pitkälti aasialaistyyppistä valistunutta itsevaltiutta. On yksi henkilö (ja ehkä pari neuvonantajaa), jolla on julkisesti esitetty visio ja sen mukaan mennään ja hoidetaan asiat. Muilla tahoilla ei ole siihen paljoa sanomista. Erona suomalaisella ja aasialaisella versiolla on, että suomalaisessa versiossa asiat tehtiin peitellymmin ja valtias toimi itseoikeutettuna idänpolitiikan takuumiehenä. Aasiassa perustelut ovat moninaisemmat ja usein takana on ainakin jonkinasteinen epäsuora armeijan tuki.

Jälleen kerran Valkorosvo haluaa muistuttaa ikävästä tosiasiasta: kansalaisen ja kansakunnan etu eivät ole sama asia. Demokraattisesti valitut poliitikot hoitavat asioita aina kansalaisen parhaaksi, muttei kansakunnan, koska kansalainen äänestää, mutta kansakunta ei. Tämä kannattaa pitää mielessä Suomenkin tulevia vaaleja silmällä pitäen.

Parempaa maanantaita,

Valkorosvo

17. LAPINLAHDEN LINNUT

Täällä palmujen alla ei ole tapahtunut mitään erityistä kirjoittamisen arvoista. Siksi Valkorosvo kaikkien töidensä keskellä haluaa antaa nettikansalaisille eräänlaisen koosteen tutkittavaksi. Suomessa sanotaan, ettei viinasta tai sen juomisesta seuraa mitään hyvää. Melkoisen kova väittämä, sillä kyllä hyvääkin on saatu aikaan. Valkorosvo väittää, että valtaosa suomalaisilla radioaalloilla soivista klassikoista, joita jokainen osaa hoilata, on valtaosa tehty kännissä. Ei sen puoleen, aika usein niitä myös kuunnellaan – kännissä.

Juomisen himo on ajanut epämääräisiä, yleensä miespuolisia henkilöitä, myös yhdistämään voimansa ja perustamaan yhtyeen. Legendaarisin esimerkki tästä lienee Lapinlahden Linnut. Kuten legendaan kuuluu, näyttelijätaustaiset herrat halusivat olutta, mutta rahan kanssa oli vähän niin ja näin. Herrat perustivat yhtyeen ja ainoa oikea soitin oli aluksi piano, jota oli ylen vittumaista raahata keikalle. Muut soittimet olivat matkalaukkuja ja kakkosnelosen pätkiä. Yhtä kaikki, katusoittorundi alkoi ja kööri pääsi Vanhan kuppilaan nopeammin kuin kuvittelikaan. Loppu onkin sitten suomalaista musiikkihistoriaa.

Monen mielestä Lapinlahden Linnut on harmiton, hassunhauska huumoriyhtye. On se sitäkin, mutta yllättävän monessa yhtyeen laulussa on melkoisen monia ulottuvuuksia. Aiheet tietysti liikkuvat perinteisesti naisissa ja niiden ymmärtämisessä, mutta paljon löytyy myös kappaleita, joissa on oman aikansa yhteiskunnallista ulottuvuutta. Sanotaan, että parhaassa huumorissa pystyy nauramaan ja pilkkaamaan itseään.

KESKI-IKÄ ON SYVÄLTÄ

1990-luvun sketsisarjoissa oli murhaavia heittoja, jotka ovat arvossaan vielä nykyäänkin. 1990-luvun synkeistä hetkistä Suomi nousi ja kaikki alkoi mennä vähän liiankin hyvin. Seuraavat kaksi linkkiä sopivat aivan yhtä hyvin vuoteen 1992 kuin 2015.

TYÖLÄINEN JA MITALI – OSA 1

TYÖLÄINEN JA MITALI – OSA 2

Vaalihuoneistojen ovien aukeamista odotellessa voisi kuvitella, että äänestäjien päässä saattaa liikkua tämänkaltaisia ajatuksia: video on 1990-luvun sketsisarjojen ajalta.

VIHTAASI ON KUSTU

Lapinlahden Linnuille kävi kuten monelle muullekin yhtyeelle: mitä enemmän keskitytään musiikilliseen professionaalisuuteen, sitä pienemmäksi suosio hupenee. Yhtyeen viimeisin levy oli musiikillisesti ehkä korkeatasoisin, mutta siltä ei radiohittejä syntynyt. Levyllä huomaa myös, että huumorin vähentymisen korvaaminen vakavammilla asioilla on melkoisen hankalaa. Tällä levyllä on kuitenkin yksi laulu, joka edustaa Lapinlahden Lintujen vakavampaa puolta ja on Valkorosvon mielestä yksi parhaita, mitä yhtye toimintansa aikana teki. Se on myös viimeinen musiikkivideo, jolla Heikki (Hiski) Salomaa esiintyi juuri vähän ennen äkillistä, ennenaikaista kuolemaansa.

HILJAISTEN MIESTEN BAARI

Lapinlahden Lintujen omien mietteiden mukaan kaikki alkoi Vanhan kuppilasta ja sinne päättyköön myös tämä blogipäivitys. Viimeisenä linkkinä Valkorosvo tarjoaa live-esityksen Tavastia-klubilta vuodelta 2009:

VANHAN KUPPILA (LIVE)

Lapinlahden Linnut ei ole enää radioaaltojen suosikki, mutta kaikki yhtyeen jäämistö löytyy Spotifysta ja YouTubesta. Jos haluaa nostalgisoida hieman, eikun sinne vaan tekemään nettikaivauksia!

Ja kun ottaa pannuun, kannattaa vielä vilkaista Lapinlahden Lintujen muuntautuminen kansanmusiikkiyhtyeeksi. Tästä silloisessa Värttinä-yhtyeessä toiminut Sari Kaasinen poltti pahasti päreensä. Lapinlahden Lintujen kansanmusiikkiversio kun oli nimeltään Kärttynä...

VANHA SUOMALAISTEN POIKAIN VITUTUSLAULU

16. PISAN TORNI KAATUU

Viime aikoina talousuutiset leikkauslistoineen ovat peittäneet alleen lähes kaiken muun. On yksi asia, josta pitäisi olla huolissaan, varsinkin jos valtakunnankirurgit leikkaussaksineen aikovat kyseisellä alueella operoida. Kyse on nimittäin kouluista ja koulutuksesta.

Suomi on vuosikaudet ylpeillyt, kuinka kärkipaikka kansainvälisessä PISA-tutkimuksessa on aina ollut hallussa. Toisin sanoen, suomalainen koululaitos ”tuottaa” annetuilla resursseilla tasalaatuista ja koulutettua massaa yhteiskunnan käyttöön. Tasainen laatu on PISA-tutkimusten mukaan ollut myös korkeahko.

Hiljattain on kuulunut kummia. Laatu ei olekaan enää ihan sitä, mitä kaikki ovat kuvitelleet. Leikkaus- ja juustohöyläkiimassa olevat poliitikot suhtautuvat valtaosin välinpitämättömästi moiseen indikaatioon; eihän sillä ole niin väliä, kun koulutuksen laadun huonontumiselle ei voida laittaa suoraan euromääräistä hintalappua. Seuraukset tulevat näkyviin kaukana tulevaisuudessa, ehkä kymmenen, viidentoista vuoden kuluttua.

Valkorosvo teki tuttavuutta suomalaisen koulujärjestelmän kanssa jo kauan sitten, alkaen vuodesta 1970. Pakollinen ja puolipakollinen koulutusputki kesti vuoteen 1983, jonka jälkeen Valkorosvo siirtyi kouluttamaan itseään jonkinlaiseen ammattiin. Vuoden 1986 jälkeen suomalaisen koulutusjärjestelmän kanssa, Luojalle kiitos, ei ole tarvinnut olla tekemisissä. Mitä nyt jälkikasvun touhuja on tullut seurattua. Valkorosvo voinee siis todeta, että seuraavassa tekstissä oleviin väittämiin on sekä kanttia että perspektiiviä.

Valkorosvon oma koulutie alkoi kyläkoulussa, nyky-Suomeksi kai sanottaisiin ”tiiviisti integroituneessa kyläyhteisössä”. Tuohon aikaan vähänkin suuremmissa kylissä oli aina kaksi kauppaa. Toinen oli yksityinen tai osuuskaupppapohjalla pyöritetty bisnes. Siellä tapasivat käydä itseään parempina pitävät, vähän varakkaammat kyläläiset. Toinen kauppa oli silloisen E-liikkeen perua. Se oli duunarikauppa, myytävä tavara saattoi silloin tällöin olla vähän vanhaa ja muutenkin laatu vaihteli toisinaan reilusti. 1970-luvun yhteiskunnnassa oli selvä luokkajako; paremmassa kyläkaupassa asioivat kokkarit ja osa keskustalaisista (suurtilalliset ja talolliset). Duunarikaupassa kävivät tietenkin kommarit, demarit ja osa maanläheisimmistä keskustalaista (pienemmät tilalliset). Sama luokkajako näkyi myös koulussa, muttei aivan noin selvästi.

Peruskoulu tuli, ja Valkorosvo oli ensimmäistä vuosikertaa, joka runnottiin tuon demarien ideoiman tasapäistämismyllyn läpi rakentamaan uutta ja uljasta suomalaisyhteiskuntaa. Ensimmäisen pari vuotta opettajana toimi kirkassilmäinen opettajainkoulutuslaitoksesta vapaalle päästetty idealisti. Jälkeenpäin ajatellen tämä neito sovelsi kasvatuspsykologisia oppeja varmaan ihan kohtalaisesti. Koska Valkorosvo osasi kouluun mennessään jo lukea, ei psykologiasta ollut sen suurempaa haittaa jos ei kohta hyötyäkään. Kolmannelta luokalta lähtien opettajana toimi pari sodankäynyttä kapiaista ja nykymaailman menoon verrattuna saattaa tuntua omituiselta, että poikien liikuntatunnilla harjoiteltiin asentoa, lepoa ja luvunottoa. Aika eksoottista. Tyttöoppilaat varmaan näkevät vieläkin painajaisia, kun kapiaisten vaimot pitivät liikuntatunteja. Siellä kuulemma ravattiin voimistelusalissa ympyrää ja opettaja paukutti tamburiinia samaan tahtiin kuin muinaisen orjakaleerin rummunlyöjä rumpujaan.

Nyt menneitä muistellessa Valkorosvo kiinnnittää huomionsa aika omituiseen seikkaan. Tuohon aikaan jaossa oli paljolti haukkumista ja jälki-istuntoa syystä jos toisesta. Nykyaikaisesta motivoinnista, tai siitä, että opettaja kykenisi esittämään perusteluita väitteilleen, ei ollut puhettakaan. Jos tuollaisia rohkeni kysyä, sai lopputunnin viettää nurkkaa katsellen.

Aika kului ja tapahtui siirtymä yläasteelle. Kun kyläkoulu vaihtui vähän isompaan yksikköön, Valkorosvo oppi, että maailmaan mahtuu kaikenlaisia ihmisiä. Ja kaikenlaista käytöstä. Ensimmäistä kertaa elämässään Valkorosvo tutustui aika tavalla täysipäisiin, perheen ulkopuolisiin aikuisiin, jotka koettivat hoitaa hommansa miten parhaiten pystyivät. Mukana sopassa oli kyllä muutama originelli tyyppi, jotka nykyajan työterveyslääkäri varmaan lähettäisi johonkin laitokseen muutamaksi kuukaudeksi lepäämään. Yläaste erosi ala-asteesta siinä suhteessa, että perusteluita kaiken maailman asioille kysellessä ei oppilasta laitettu nurkkaan, vaan poistettiin luokasta käytävälle viettämään aikaansa. Ei siinä mitään. Jos sattui sopivasti, ehti jäähytauolla käydä vaikka tupakalla, ellei mitään muuta erityistä tekemistä ollut.

1980-luvulla ajateltiin yleisesti, että lukio on ikään kuin pakollinen peruskoulun jatke. Kuvitelma tietysti oli, että kaikista duunareiden kakaroista tulee valkokaulustyöläisiä. Eläteltiin unelmaa siitä, että luokkayhteiskunta muuttuu kouluttamalla kaikista siistiä sisätyötä tekeviä herroja. Lukiota on mainittu yleissivistäväksi ja korkeakouluopintoihin valmistavaksi laitokseksi. Saattaa se sitäkin olla, mutta paljon oli turhaa ja teoreettista tauhkaa tarjolla. Valkorosvon ollessa lukiossa, tuli kurssimuotoisuus lukiouudistuksen myötä kehiin. Valkorosvo jäi tästä paitsi, mitä nyt lukujärjestykset vaihtuivat kuuden viikon välein, mutta varsinaisia ainekursseja ei ollut; vain tunnit vaihtoivat paikkaa, kun opettajat pitivät samaan aikaan sekä perinteistä lukiota että uutta kurssimuotoista versiota. Lukioaika oli mitä oli, mutta kaksi asiaa siitä on jäänyt Valkorosvon mieleen erityisen hyvin.

Aika alkuvaiheessa äidinkielenopettaja kutsui Valkorosvon puhutteluun. Ainekirjoitus kuulemma oli alle kaiken arvostelun ja loppukaneetiksi Valkorosvolle tehtiin tiettäväksi, että asiallinen suomen kielen kirjoittaminen ei tule Valkorosvolta koskaan onnistumaan. Englantia opettava vanhapiika katseli myös Valkorosvoa pitkin nenänvarttaan ja totesi ruoskamaisen vihlovalla äänellään, että Valkorosvo ei kyllä opi koskaan puhumaan englantia, saatika sitten kirjoittamaan mitään järkevää tällä kauniilla anglosaksisella kielellä. Valkorosvolla on norsun muisti ja sarvikuonomaisen paksu nahka. Siksi nämä kommentit ovat edelleen muistissa, vaikka ne ovat reilun kolmenkymmenen vuoden aikana osoittautuneet täysin vääriksi. Niin sitä voi akateemisesti kouluttautunut ihmisenpentu erehtyä muita arvioidessaan. Valkorosvon tapaus ei liene ainutkertainen.

Ammattiin valmistavassa koulutuksessa Valkorosvo törmäsi suorastaan mykistäviin kokemuksiin. Opettajien joukossa oli järkeviä tapauksia, mutta oli myös muutama, joita nyky-Suomessa luonnehdittaisiin narsistisiksi psykopaateiksi; täysin luonnevikaisia ihmisiä, joita ei missään tapauksessa saisi päästää vapaalle jalalle. Muutama opettajan virkaa hoitava kaveri oli taas puolestaan niin leipääntynyt ja kuiva tyyppi, että jopa palanen armeijan näkkileipää osaisi keskustella ja opettaa henkevämmin kuin he.

Kaikesta koulutuksesta huolimatta töitä löytyi, mielenterveys on suurin piirtein säilynyt ja sillä tiellä ollaan edelleen. Kuriositeettina mainittakoon, että ainoat koulutuksessa esitetyt asiat, joilla on arvoa nykyisin, liiittyvät fysiikkaan, matematiikkaan ja sähkötekniikkaan. Kaikki muu tuolloin läpikäyty materiaali oli täysin vanhentunutta jo opiskeluaikana.

Miksi Valkorosvo kertoi kaiken tämän? No siksi, että PISA-tutkimusten tuloksia lukiessa tulee väistämättä mieleen, millaista tuo oma ”opiskelu” oikein sisällöllisesti oli. Yhteiskunta on näinä vuosikymmeninä muuttunut valtavasti. Se näkyy myös koulutuksessa ja koulutuksen laadussa. Aivan hiljattain paljastui, että opettajien tietotekniset taidot ovat keskimäärin luokattoman huonot. Siitä olisi syytä olla huolissaan. Haluttiin tai ei, tietotekniset taidot ovat suurin piirtein yhtä tarpeelliset kuin lukemaan ja kirjoittamaan oppiminen. Ja ei, kyse ei ole siitä, että kaikista tehtäisiin koodareita, vaan siitä, että osaa tietokoneen käytön perusteet.

Entäpä nykyaika? Opettajankoulutuksen saaneet tuntuvat usien kuvittelevan että heillä on hallussa sekä tieto että valta, ja paikalle lain voimalla pakotetut tulevat kansalaiset ovat ”resursseja”, joiden päähän pitää kaataa opintosuunnitelman mukainen tieto. Jos tällä asenteella lähtee liikkeelle, ei taatusti seuraa mitään hyvää. Mitä pelkästään omia vekaroita ja omaa koulutietään vertailee, nykyajan lapset ovat paljon, paljon sivistyneempiä ja tietoisempia maailman menosta kuin Valkorosvo oli aikanaan samanikäisenä. Kun asioista jo tietää jotakin, se asettaa opettajat aivan uuden haasteen eteen: kaikki mitä suustaan päästää, on kyettävä perustelemaan ja selittämään todella hyvin. Kysymyksen ”miksi” vastaus ei ole enää ”siksi”, vaan ”siksi, että...”.

Koska saatavilla olevan tiedon määrä on kasvanut monisatakertaiseksi viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana, nykyajan koululaisille ei ehkä kannata opettaa niinkään ulkoapäntättävää tietoa, vaan tavat, millä halutun tiedon tarvittaessa löytää. Se on paljon hyödyllisempää ja valmistaa myös työelämään. Laitan tähän esimerkin Valkorosvon jokapäiväisestä elämästä:

Kun puhutaan matkapuhelinverkoista (2G / 3G / 4G), kaikki olennainen tieto on saatavilla osoitteista http://www.3gpp.org ja http://www.ietf.org . Tuonne mennessä pitää vain olla ymmärrys mitä etsii ja mistä. Lisäksi pitää tietysti tajuta, onko löytynyt asia juuri se, mitä tarvitaan, onko se vasta suunnnitelma, vai onko se jo oikeasti olemassa.

Mutta takaisin blogipäivityksen otsikkoon: ei ole tosiaan ihme, että PISAn torni on kaatumassa. Perustukset kun ovat historian valossa tarkastellen hiukan hapantuneet. Siitä omalta osaltaan kertoo Valkorosvon oma ns. oppimispolku.

PS.

Millä tavalla nuo lukioajan opettajien tyypittelyt ovat osoittautuneet täysin vääriksi? Valkorosvon työurasta on nyt menossa 8. vuosi ulkomailla, kirjoja on kirjoiteltu sekä suomeksi että englanniksi ja useita vuosia Valkorosvo työllisti itsensä puhumalla kursseja – sekä suomeksi että englanniksi. Luennot ja esitykset kahdella kielellä ovat edelleen osa jokapäiväistä työtä kaiken muun lisäksi. Pakkoruotsilla ei ole Valkorosvolle ollut käyttöä sitten vuoden 1983.

Terveisin Valkorosvo 

15. MUUTAMA SANANEN TALOUDESTA

Talousasiat ovat Suomessa tapetilla ja syystä. Hallitus on muistettu haukkua ja syystä. Kun pahin kiukku on purettu, pitäisi varmaan alkaa siivota raunioita.

Aiemmassa globalisaatiota koskevassa blogipäivityksessä Valkorosvo totesi, että kansalaisella ja kansakunnalla on iso ero. Kansalainen äänestää, kansakunta ei. Siksi poliitikot ajavat aina kansalaisen etua, eivät kansakunnan.

Yksilötasolla talous on psykologiaa ja kansan/makrotalous on vastaavasti massapsykologiaa. Talouden katseleminen "taloustieteenä" ei ole välttämättä kovin hyödyllistä. Sen sijaan olisi parempi oppia ymmärtämään ihmisten käyttäytymistä ja motiiveja, jotka käyttäytymistä ohjaavat.

Jokin aika sitten Valkorosvo halusi sivistää itseään talousasioita koskien ja luki aiheen tiimoilta pari kirjaa. Niiden herättämistä ajatuksista piti koostaa paperille jonkinlainen synteesi. Olkoon tuo essee nyt sitten blogipäivitys tällä kertaa.

MAKROTALOUDEN PERUSTEET – LIBERALISMIA JA ENEMMISTÖTYRANNIAA

Chang Ha-Joon: 23 tosiasiaa kapitalismista (Into-Tieto, 2012)

Chang Ha-Joon on maailmankuulu taloustieteilijä, joka on monissa teoksissaan popularisoinut taloutta tieteenalana tehden siitä siten tavallisenkin ihmisen kannalta ymmärrettävää. 23 tosiasiaa kapitalismista esittää nimensä mukaisesti 23 väitettä kunkin omana lukunaan. Jokaisen luvun alussa on esitelty ns. liberaalin taloustieteen näkemys, joka nykyisin on mediassa jatkuvasti esillä (”Tätä meille kerrotaan”). Tämän jälkeen Chang Ha-Joon perustelee miksi asia ei välttämättä olekaan niin (”Tätä meille ei kerrota”). Kirja on rakenteeltaan selkeä, mutta hieman suppea, koska se keskittyy vain ja ainoastaan taloudellliseen näkökantaan.

Björn Wahlroos: Markkinat ja demokratia – Loppu enemmistön tyrannialle (Otava, 2012)

Björn Wahlroosin tuntevat Suomessa kaikki. Teräväkielinen ja varakas nuoruuden kommunisminsa oikeistolaisuuteen vaihtanut pankkiiri edustaa monelle oikeistolaisuutta pahimmillaan. Ärhäkät mielipiteet jakavat yleisön selkeästi kahtia. Itse koin tämän saman ilmiön tarttuessani kirjaan Markkinat ja demokratia mieli pullollaan ennnakkoaavistuksia. Ei olisi pitänyt. Kirja on jossain määrin kuivahko, mutta erittäin perusteellinen kuvaus markkinoista ja demokratiasta sekä erityisesti niiden suhteesta toisiinsa. Lähdekritiikkiä on selkeästi tehty paljon ja viittaukset on luetteloitu väitöskirjatasoisesti, joten lukijan on helppo tutustua aiheeseen ja samoihin lähteisiin joita kirjassa on käytetty sekä muodostaa oma mielipiteensä.

Kirjailijoiden lähestymistapa aiheeseensa on hyvin erilainen. Chang Ha-Joon käyttää lähtökohtana jotakin, jota voisi sanoa teesitekniikaksi. On olemassa teesi, joka on ”vapaan kapitalismin puolestapuhujien esittämä väittämä, josta on tullut yleinen totuus”. Antiteesi koostuu lukuisista perusteluista, joilla Chang Ha-Joon pyrkii murskaamaan teesin sisältämän mahdollisen totuuden. Lopuksi muodostuu synteesi; kompromissi, jossa alun perin esitettyä väittämää on tarkennettu ja sille on aseteltu reunaehtoja. Esitetyt synteesit eivät ole mitenkään yllättäviä. Monet esitetyistä synteeseistä on läntisissä markkinatalouksissa toteutettu joko kokonaan tai osittain.

Björn Wahlroos tarkastelee asiaa isommassa mittakaavassa aloittaen omistusoikeudesta, miten se on määritelty ja miksi moisiin määritelmiin on päädytty. Nämä määritelmät toimivat nykyisen läntisen maailman perustuksena ja niiden päälle on rakentunut kapitalismiksi kutsuttu markkinamekanismi. Wahlroos käy läpi historiaa keskiajalta lähtien ja osoittaa sieltä selkeitä käännekohtia, missä markkinat ja demokratia ovat muuttaneet eurooppalaista kehityskulkua, sekä hyvässä että pahassa. Mielenkiintoinen ja erittäin hyvin perusteltu kysymys on: onko demokratia todellakin se ihmelääke, jota pitäisi soveltaa joka asiaan? Wahlroosin mielestä ei. On kysymyksiä, joihin demokratia on paras vastaus. On myös paljon kysymyksiä, joihin demokratiaa ei pidä lainkaan sotkea. Ja on jopa kysymyksiä, joihin paras vastaus on valistunut itsevaltius. Läntisessä maailmassa valistunut itsevaltius on nähtävissä yhtiörakenteena, eli se ei ole suoraan rinnastettavissa valtiorakenteisiin.

Demokratian puolestapuhujat vaikenevat siitä ikävästä tosiseikasta, että demokratia, kuten sitä nykyisin sovelletaan, on oikeastaan enemmistöterroria. Wahlroos käyttää käsitettä ”mediaaniäänestäjä” kuvaamaan keskivertoa äänestäjää, sellaista jonka poliitikot uskovat olevan olemassa ja jota pitää viimeiseen asti miellyttää, jotta poliitikon oma työura jatkuisi. Tämä puolestaan johtaa tilanteeseen, jossa politiikka ei enää perustu faktoihin, vaan vahvaan uskomukseen siitä mitä ”ihmiset haluavat”. Chang Ha-Joonin esittämät synteesit perustuvat paljolti siihen mitä ”mediaaniäänestäjä” ymmärtää tai hänen kuvitellaan haluavan. Ilkeästi sanottuna Chang Ha-Joon haluaa nähdä kapitalismin demokratian ja kapitalismin yhdistelmänä, kun Wahlroos puolestaan näkee demokratian ja markkinat/kapitalismin kahtena eri kokonaisuutena, jotka toimivat yhteistyössä – mutta vain tietyin edellytyksin.

Tässä suhteessa Björn Wahlroos on rehellisempi esitellessään markkinamekanismin yhtenä systeeminä, jolla on vaikutusta yhteiskuntaan ja päinvastoin. Kun puhutaan ”ihmiskasvoisesta kapitalismista”, sillä tarkoitetaan erilaisin tavoin rajoitettua markkinamekanismia ja rajoitukset perustuvat demokraattisiin päätöksiin. Tämä on hyvä lähestymistapa ja pitänee sinällään paikkansa, mutta on yksi ongelma, jonka kanssa nykyiset kapitalistisiksi luokitellut läntiset demokratiat kamppailevat.

Demokratialla on mekanismina taipumus laajentua ja vallata itselleen alueita, joissa se ei enää odotetusti toimi. Mikäli demokratia saa liiaksi sananvaltaa markkinoiden toiminnassa, markkinat lakkaavat toimimasta, kuuluu Wahlroosin väittämä. Väite kuulostaa aluksi uskomattomalta, mutta Wahlroos perustelee sen hyvin. Melkein liiankin hyvin, kun vertailee hänen logiikkaansa suomen nykyisen poliittisen elämän toimijoiden edesottamuksiin; Suomi on jo lähes tappanut itsensä sääntelyllä, joka on johtanut erikoisiin käytäntöihin ja turhanpäiväisen virkakunnan syntyyn.  Markkinoiden toimimattomuus näkyy siinä, että suomalainen työ tai tuote ei ole kilpailukykyinen kansainvälisillä markkinoilla, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Poliitikot mielellään syyttävät tästä tilanteesta kansainvälisiä suhdanteita. He kuitenkin jättävät mainitsematta sen tosiasian, että toiset maat sopeutuvat suhdanteiden muutoksiin paremmin ja nopeammin kuin toiset. Kannattaisi ehkä ottaa oppia, miten muut kansakunnat sen tekevät?

Oma vikansa on varmasti myös suomalaisessa kansanluonteessa. Lieneekö historiallisten syiden takia, mutta suomalaiset ovat aivan liian viranomaisuskovaisia. Tämän vuoksi Suomen kansalaisesta on tehty hallintoalamainen ja korporativismiin taipuvainen sosialidemokratia muuttui aikanaan vallitsevaksi aatesuunnaksi. Onneksi ajat ovat muuttuneet. Toivoa on vielä, kunhan ei vaivu toivottomuuteen.

Pahinta kuitenkin on, että tulevaisuuden toivon eteen on kasvatettu lähes läpipääsemätön este, jota on huolellisesti rakennettu viime vuodet. Tämä este on holtiton taloudenpito, jossa Suomi on ottanut vuosittain miljardeittain syömävelkaa pitääkseen yllä rakenteita, joiden ylläpitämiseen tarvittaisiin aivan toisenlaista talouskasvua, työn tehokkuutta ja vientituotteita. Aivan kuin yksityishenkilöilläkin, liiallinen velka on jostain muusta toiminnasta pois. Asian tekee vielä pahemmaksi se, että olisi poliittinen itsemurha mennä tunnustamaan äänestäjille, että on tullut tehtyä kardinaaliluokan moka uskomalla visionäärien ennusteisiin sen sijaan että olisi käyttänyt tervettä järkeä.

Wahlroosin loppupäätelmä yleistettynä on, että valtiollisen toimivallan (demokratian) piiriin kuuluvat sellaiset asiat, joihin markkinamekanismia ei voi soveltaa. Tällaisia ovat esimerkiksi valtiollinen puolustus ja oikeustoimi sekä perustoimeentuloon tarvittava kevyehkö tulonjakojärjestely. Markkinat ovat hyödykkeiden hinnnoittelumekanismi ja ne toimivat parhaiten mahdollisimman suuren vapauden vallitessa. Yksinkertaistettuna voi sanoa, että Wahlroosin ajatusmaailmassa jokainen yksilö on vastuussa tekemisistään ja tekemättä jättämisistään paljon enemmän kuin nykyisessä suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Palkkioksi tästä vastuunotosta yksilö saa Wahlroosin ajatusmaailman mukaisesti paljon enemmän päätäntävaltaa tekemisiinsä.

Chang Ha-Joon makrotalouden näkemykset ovat jossain määrin samansuuntaiset, mutta hän ei kirjassaan käsittele makrotalouden kaikkia aspekteja yhtä laajasti kuin Wahlroos. Kirjaansa perustuen Ha-Joon peräänkuuluttaa tiukkoja sääntelymekanismeja. Tämä tosin saattaa olla perua hänen taustastaan; monissa Aasian maissa vallalla on valistuneen itsevaltiuden kontrollissa toimiva kapitalismi. Tällaisia maita ovat mm. Etelä-Korea (Chang-Hajoonin kotimaa), Singapore ja Kiina, missä valistunut itsevaltius on korvattu kommunistipuolueen johtotroikalla.

Suomen nykyisestä taloustilanteesta keskusteleville tahoille suosittelen lämpimästi luettavaksi molempia teoksia. Ne saattavat herättää ajatuksia ja raastaa itse kunkin pois poliittisesti rakenneltujen barrikadien takaa.

Sillä loppujen lopuksi, realismi on aika tavalla erilainen kuin poliittinen aate.