16. PISAN TORNI KAATUU

Viime aikoina talousuutiset leikkauslistoineen ovat peittäneet alleen lähes kaiken muun. On yksi asia, josta pitäisi olla huolissaan, varsinkin jos valtakunnankirurgit leikkaussaksineen aikovat kyseisellä alueella operoida. Kyse on nimittäin kouluista ja koulutuksesta.

Suomi on vuosikaudet ylpeillyt, kuinka kärkipaikka kansainvälisessä PISA-tutkimuksessa on aina ollut hallussa. Toisin sanoen, suomalainen koululaitos ”tuottaa” annetuilla resursseilla tasalaatuista ja koulutettua massaa yhteiskunnan käyttöön. Tasainen laatu on PISA-tutkimusten mukaan ollut myös korkeahko.

Hiljattain on kuulunut kummia. Laatu ei olekaan enää ihan sitä, mitä kaikki ovat kuvitelleet. Leikkaus- ja juustohöyläkiimassa olevat poliitikot suhtautuvat valtaosin välinpitämättömästi moiseen indikaatioon; eihän sillä ole niin väliä, kun koulutuksen laadun huonontumiselle ei voida laittaa suoraan euromääräistä hintalappua. Seuraukset tulevat näkyviin kaukana tulevaisuudessa, ehkä kymmenen, viidentoista vuoden kuluttua.

Valkorosvo teki tuttavuutta suomalaisen koulujärjestelmän kanssa jo kauan sitten, alkaen vuodesta 1970. Pakollinen ja puolipakollinen koulutusputki kesti vuoteen 1983, jonka jälkeen Valkorosvo siirtyi kouluttamaan itseään jonkinlaiseen ammattiin. Vuoden 1986 jälkeen suomalaisen koulutusjärjestelmän kanssa, Luojalle kiitos, ei ole tarvinnut olla tekemisissä. Mitä nyt jälkikasvun touhuja on tullut seurattua. Valkorosvo voinee siis todeta, että seuraavassa tekstissä oleviin väittämiin on sekä kanttia että perspektiiviä.

Valkorosvon oma koulutie alkoi kyläkoulussa, nyky-Suomeksi kai sanottaisiin ”tiiviisti integroituneessa kyläyhteisössä”. Tuohon aikaan vähänkin suuremmissa kylissä oli aina kaksi kauppaa. Toinen oli yksityinen tai osuuskaupppapohjalla pyöritetty bisnes. Siellä tapasivat käydä itseään parempina pitävät, vähän varakkaammat kyläläiset. Toinen kauppa oli silloisen E-liikkeen perua. Se oli duunarikauppa, myytävä tavara saattoi silloin tällöin olla vähän vanhaa ja muutenkin laatu vaihteli toisinaan reilusti. 1970-luvun yhteiskunnnassa oli selvä luokkajako; paremmassa kyläkaupassa asioivat kokkarit ja osa keskustalaisista (suurtilalliset ja talolliset). Duunarikaupassa kävivät tietenkin kommarit, demarit ja osa maanläheisimmistä keskustalaista (pienemmät tilalliset). Sama luokkajako näkyi myös koulussa, muttei aivan noin selvästi.

Peruskoulu tuli, ja Valkorosvo oli ensimmäistä vuosikertaa, joka runnottiin tuon demarien ideoiman tasapäistämismyllyn läpi rakentamaan uutta ja uljasta suomalaisyhteiskuntaa. Ensimmäisen pari vuotta opettajana toimi kirkassilmäinen opettajainkoulutuslaitoksesta vapaalle päästetty idealisti. Jälkeenpäin ajatellen tämä neito sovelsi kasvatuspsykologisia oppeja varmaan ihan kohtalaisesti. Koska Valkorosvo osasi kouluun mennessään jo lukea, ei psykologiasta ollut sen suurempaa haittaa jos ei kohta hyötyäkään. Kolmannelta luokalta lähtien opettajana toimi pari sodankäynyttä kapiaista ja nykymaailman menoon verrattuna saattaa tuntua omituiselta, että poikien liikuntatunnilla harjoiteltiin asentoa, lepoa ja luvunottoa. Aika eksoottista. Tyttöoppilaat varmaan näkevät vieläkin painajaisia, kun kapiaisten vaimot pitivät liikuntatunteja. Siellä kuulemma ravattiin voimistelusalissa ympyrää ja opettaja paukutti tamburiinia samaan tahtiin kuin muinaisen orjakaleerin rummunlyöjä rumpujaan.

Nyt menneitä muistellessa Valkorosvo kiinnnittää huomionsa aika omituiseen seikkaan. Tuohon aikaan jaossa oli paljolti haukkumista ja jälki-istuntoa syystä jos toisesta. Nykyaikaisesta motivoinnista, tai siitä, että opettaja kykenisi esittämään perusteluita väitteilleen, ei ollut puhettakaan. Jos tuollaisia rohkeni kysyä, sai lopputunnin viettää nurkkaa katsellen.

Aika kului ja tapahtui siirtymä yläasteelle. Kun kyläkoulu vaihtui vähän isompaan yksikköön, Valkorosvo oppi, että maailmaan mahtuu kaikenlaisia ihmisiä. Ja kaikenlaista käytöstä. Ensimmäistä kertaa elämässään Valkorosvo tutustui aika tavalla täysipäisiin, perheen ulkopuolisiin aikuisiin, jotka koettivat hoitaa hommansa miten parhaiten pystyivät. Mukana sopassa oli kyllä muutama originelli tyyppi, jotka nykyajan työterveyslääkäri varmaan lähettäisi johonkin laitokseen muutamaksi kuukaudeksi lepäämään. Yläaste erosi ala-asteesta siinä suhteessa, että perusteluita kaiken maailman asioille kysellessä ei oppilasta laitettu nurkkaan, vaan poistettiin luokasta käytävälle viettämään aikaansa. Ei siinä mitään. Jos sattui sopivasti, ehti jäähytauolla käydä vaikka tupakalla, ellei mitään muuta erityistä tekemistä ollut.

1980-luvulla ajateltiin yleisesti, että lukio on ikään kuin pakollinen peruskoulun jatke. Kuvitelma tietysti oli, että kaikista duunareiden kakaroista tulee valkokaulustyöläisiä. Eläteltiin unelmaa siitä, että luokkayhteiskunta muuttuu kouluttamalla kaikista siistiä sisätyötä tekeviä herroja. Lukiota on mainittu yleissivistäväksi ja korkeakouluopintoihin valmistavaksi laitokseksi. Saattaa se sitäkin olla, mutta paljon oli turhaa ja teoreettista tauhkaa tarjolla. Valkorosvon ollessa lukiossa, tuli kurssimuotoisuus lukiouudistuksen myötä kehiin. Valkorosvo jäi tästä paitsi, mitä nyt lukujärjestykset vaihtuivat kuuden viikon välein, mutta varsinaisia ainekursseja ei ollut; vain tunnit vaihtoivat paikkaa, kun opettajat pitivät samaan aikaan sekä perinteistä lukiota että uutta kurssimuotoista versiota. Lukioaika oli mitä oli, mutta kaksi asiaa siitä on jäänyt Valkorosvon mieleen erityisen hyvin.

Aika alkuvaiheessa äidinkielenopettaja kutsui Valkorosvon puhutteluun. Ainekirjoitus kuulemma oli alle kaiken arvostelun ja loppukaneetiksi Valkorosvolle tehtiin tiettäväksi, että asiallinen suomen kielen kirjoittaminen ei tule Valkorosvolta koskaan onnistumaan. Englantia opettava vanhapiika katseli myös Valkorosvoa pitkin nenänvarttaan ja totesi ruoskamaisen vihlovalla äänellään, että Valkorosvo ei kyllä opi koskaan puhumaan englantia, saatika sitten kirjoittamaan mitään järkevää tällä kauniilla anglosaksisella kielellä. Valkorosvolla on norsun muisti ja sarvikuonomaisen paksu nahka. Siksi nämä kommentit ovat edelleen muistissa, vaikka ne ovat reilun kolmenkymmenen vuoden aikana osoittautuneet täysin vääriksi. Niin sitä voi akateemisesti kouluttautunut ihmisenpentu erehtyä muita arvioidessaan. Valkorosvon tapaus ei liene ainutkertainen.

Ammattiin valmistavassa koulutuksessa Valkorosvo törmäsi suorastaan mykistäviin kokemuksiin. Opettajien joukossa oli järkeviä tapauksia, mutta oli myös muutama, joita nyky-Suomessa luonnehdittaisiin narsistisiksi psykopaateiksi; täysin luonnevikaisia ihmisiä, joita ei missään tapauksessa saisi päästää vapaalle jalalle. Muutama opettajan virkaa hoitava kaveri oli taas puolestaan niin leipääntynyt ja kuiva tyyppi, että jopa palanen armeijan näkkileipää osaisi keskustella ja opettaa henkevämmin kuin he.

Kaikesta koulutuksesta huolimatta töitä löytyi, mielenterveys on suurin piirtein säilynyt ja sillä tiellä ollaan edelleen. Kuriositeettina mainittakoon, että ainoat koulutuksessa esitetyt asiat, joilla on arvoa nykyisin, liiittyvät fysiikkaan, matematiikkaan ja sähkötekniikkaan. Kaikki muu tuolloin läpikäyty materiaali oli täysin vanhentunutta jo opiskeluaikana.

Miksi Valkorosvo kertoi kaiken tämän? No siksi, että PISA-tutkimusten tuloksia lukiessa tulee väistämättä mieleen, millaista tuo oma ”opiskelu” oikein sisällöllisesti oli. Yhteiskunta on näinä vuosikymmeninä muuttunut valtavasti. Se näkyy myös koulutuksessa ja koulutuksen laadussa. Aivan hiljattain paljastui, että opettajien tietotekniset taidot ovat keskimäärin luokattoman huonot. Siitä olisi syytä olla huolissaan. Haluttiin tai ei, tietotekniset taidot ovat suurin piirtein yhtä tarpeelliset kuin lukemaan ja kirjoittamaan oppiminen. Ja ei, kyse ei ole siitä, että kaikista tehtäisiin koodareita, vaan siitä, että osaa tietokoneen käytön perusteet.

Entäpä nykyaika? Opettajankoulutuksen saaneet tuntuvat usien kuvittelevan että heillä on hallussa sekä tieto että valta, ja paikalle lain voimalla pakotetut tulevat kansalaiset ovat ”resursseja”, joiden päähän pitää kaataa opintosuunnitelman mukainen tieto. Jos tällä asenteella lähtee liikkeelle, ei taatusti seuraa mitään hyvää. Mitä pelkästään omia vekaroita ja omaa koulutietään vertailee, nykyajan lapset ovat paljon, paljon sivistyneempiä ja tietoisempia maailman menosta kuin Valkorosvo oli aikanaan samanikäisenä. Kun asioista jo tietää jotakin, se asettaa opettajat aivan uuden haasteen eteen: kaikki mitä suustaan päästää, on kyettävä perustelemaan ja selittämään todella hyvin. Kysymyksen ”miksi” vastaus ei ole enää ”siksi”, vaan ”siksi, että...”.

Koska saatavilla olevan tiedon määrä on kasvanut monisatakertaiseksi viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana, nykyajan koululaisille ei ehkä kannata opettaa niinkään ulkoapäntättävää tietoa, vaan tavat, millä halutun tiedon tarvittaessa löytää. Se on paljon hyödyllisempää ja valmistaa myös työelämään. Laitan tähän esimerkin Valkorosvon jokapäiväisestä elämästä:

Kun puhutaan matkapuhelinverkoista (2G / 3G / 4G), kaikki olennainen tieto on saatavilla osoitteista http://www.3gpp.org ja http://www.ietf.org . Tuonne mennessä pitää vain olla ymmärrys mitä etsii ja mistä. Lisäksi pitää tietysti tajuta, onko löytynyt asia juuri se, mitä tarvitaan, onko se vasta suunnnitelma, vai onko se jo oikeasti olemassa.

Mutta takaisin blogipäivityksen otsikkoon: ei ole tosiaan ihme, että PISAn torni on kaatumassa. Perustukset kun ovat historian valossa tarkastellen hiukan hapantuneet. Siitä omalta osaltaan kertoo Valkorosvon oma ns. oppimispolku.

PS.

Millä tavalla nuo lukioajan opettajien tyypittelyt ovat osoittautuneet täysin vääriksi? Valkorosvon työurasta on nyt menossa 8. vuosi ulkomailla, kirjoja on kirjoiteltu sekä suomeksi että englanniksi ja useita vuosia Valkorosvo työllisti itsensä puhumalla kursseja – sekä suomeksi että englanniksi. Luennot ja esitykset kahdella kielellä ovat edelleen osa jokapäiväistä työtä kaiken muun lisäksi. Pakkoruotsilla ei ole Valkorosvolle ollut käyttöä sitten vuoden 1983.

Terveisin Valkorosvo